Pikku kettuja | Page 9

vain vähän kohautin tuota halkoa, että se paremmin palaisi,
vastasi vaimoni.
-- Se on juuri sinun tapaistasi: hämmennellä ja sammuttaa. Ihan kuin
ilkkuakseen leimahti samainen halko tuleen ja puut alkoivat paukkua ja
räiskyä aivan kuin minua pilkatakseen. Jos totta tosiaan pyhimyskin
suuttuu, niin kyllä varmaankin sellaisesta ivasta ja pilkasta. Se on
sietämätöntä julkeutta. Ojensin kärsimättömästi jalkaani ja satuin
nykäisemään Hallia, joka ulahti ilkeästi. Kärsivällisyyteni oli lopussa.
Potkaisin koiraa, niin että sillä edes olisi syytä ulvoa ja samassa kierähti
Jennyn ompelurasia lattialle.
-- Isä!
-- Juokse suolle rasioinesi ja kerinesi! Ne ovat tiellä joka paikassa, ettei
pääse enää liikahtamaankaan. Hyödyttömiä, tarpeettomia kapineita sitä
paitsi.
-- Tarpeettomiako? virkkoi Jenny, harmista punastuen, sillä hän oli
olevinaan säästäväinen.

-- Niin juuri, tarpeettomia -- vievät aikaa ja varoja. Sadottain on vilusta
väriseviä köyhiä eivätkä kristityt naiset tee muuta kuin koukkuilevat
kaikki langat hyödyttömiksi koristeiksi. Jos ne sitten edes köyhäin
hyväksi tulisivat, niin olisihan siinä jotain tarkoitusta, mutta kaikki ne
ovat toistensa laiset, oikeaa kristillisyyttä ei ole koko maailmassa -- ei
muuta kuin itsekkäisyyttä ja omanvoitonpyyntiä.
-- Hyvä ystävä, sanoi vaimoni, sinä et ole terve tänä iltana. Eihän toki
kaikki ole niin hullusti, miltä näyttää. Sinä et ole vielä reipastunut
joulupuuhain perästä.
-- Minä olen terve. En ole ollut terveempi muulloinkaan. Mutta
toivottavasti minä kuitenkin näen, mitä silmäini edessä tapahtuu. Mutta
tällä tavalla eivät, hyvä rouva, asiat saa jatkua. Meidän täytyy
paremmin pitää silmällä ja huoltaa muka pikkuseikkojakin. Esimerkiksi
tuo Marjetta, -- tekeekö se tyttö milloinkaan mitä käskee? Sinä olet
liian leväperäinen hänen suhteensa. Uusimmalla sanomalehdellä hän
uunit sytyttää eikä milloinkaan pane tohvelejani oikealle paikalleen.
Enkähän minä voi sallia työhuonettani pidettävän Hallin
näyttelypaikkana enkä Jennyn keräin ja rasiain kokoelmana ja perheen
romusäiliönä.
Juuri silloin kuulin Jennyn hiljakseen lausuvan huomautuksensa
koettaessaan hillitä itseään, vaikka häntä äskeinen soimaukseni
langanmenekistä harmittikin. Hän istui selin minuun, neuloa ahersi
uutterasti ja sanoi hiljaa, mutta silti selvästi:
-- Jos _minä_ tuolla lailla puhuisin, niin ihmiset sanoisivat minua
_häjyksi_ -- ja eiköhän syystä.
Katsoin tuleen, ollen olevinani välinpitämätön; mutta Jennyn sanat
panivat minut ajattelemaan. _Niinkö_ todellakin oli? Siinäkö koko syy?
Oliko sitten todenperään koti, palvelijat, Jenny lankoineen, Halli,
vaimoni -- kaikki ennallaan ja erotus vain siinä, että minä olin _häjy_?
Miten monasti olen kutsunut Hallia juuri siihen paikkaan, jossa se oli
silloin, kun sitä potkaisin! Miten monasti hyvällä tuulella ollessani olen
kehunut Jennyn siroja korutöitä ja selittänyt naisten ompelurasian ja
omain paperieni niin hyvästi sopivan yhteen. Niin, se oli selvää. Kaikki

oli ennallaan, minä vain olin häjy.
_Häjy_! Sovitin itseeni tuon vanhan, sattuvan sanan koristelematta sitä
alakuloisuudeksi tai haluttomuudeksi tai hermostumiseksi, joilla
nimityksillä me kristityt mielellämme peittelemme luonteemme pikku
syntejä.
-- Tässä istut nyt, sanoin itselleni, -- sinä, kirjailija, jolla on taipumusta
hermostumaan ja jonka ruuansulatus on huonossa kunnossa, ja
kuitenkin olet syönyt kuin merimies tai maanraataja. Sinä olet
rasittunut hyöriessäsi ja pyöriessäsi parin viikon aikana kuin
poikanulikka. Olet nukkunut säännöttömästi ja seurauksena on ollut,
että kymmenessä päivässä olet tuhlannut kymmenen viikon voimat
aivan kuin nuori, ajattelematon hurjastelija. Et mitenkään voi olla
iloinen ja tyytyväinen niin paljon tuhlattuasi eikä mikään näytä sinusta
samallaiselta kuin terveenä ja voimissasi ollessasi. Luoteen aikana
emme näe muuta kuin inhottavan pahanhajuisen liejukon eikä sitä enää
voi muuksi muuttaa. Mutta sinä voit hillitä itsesi -- sinä voit saada
selville, mikä sinua vaivaa -- sinä voit olla sälyttämättä vaimosi, Jennyn
ja Hallin niskoille joulunaikuisen kohtuuttomuutesi seurauksia, joita
juuri kärttyisinä nuhteina, pisteliäänä arvosteluna ja vihaisina
sysäyksinä olet heille purkanut.
-- Tule tänne, Halli, tule! sanoin minä ojentaen käteni Hallille, joka
makasi huoneen etäisimmässä nurkassa, tarkkaavasti minua katsellen.
-- Tule tänne, Halli-parka, ja sovitaan pois! Kas niin, kas niin! Olikos
isäntäsi paha? Olipa kyllä, hyvin häjy olikin. Mutta nyt se on kaikki
sovittu, eikö niin, poikaseni?
Ja Halli oli aivan katkaista selkänsä ja repiä minut palasiksi iloansa
osottaessaan.
-- Entäpäs sinä, pikku käpyseni, sanoin Jennylle, olen suuresti
kiitollinen avomielisyydestäsi. Elä ole milläsikään tyhmistä nuhteistani
ja pane niin paljon lankojasi laatikoihini kuin ikinä haluat.
Niin minä sovin kaikki -- pyysin anteeksi oivalliselta vaimoltanikin,
joka minut niin tarkoin tuntee, ettei ollut tietävinäänkään

ärtyisyydestäni eikä huonosta tuulestani, vaan kohteli minua tyynesti ja
tasaisesti kuin pientä lasta, jolle on puhkeamassa uusi hammas.
-- Tietysti minä tiesin, miten asian laita on; elä nyt enää siitä puhu, hän
keskeytti, kun pyytelin anteeksi. Kyllä me toisemme hyvin
ymmärrämme. Mutta jostain minä sinua muistuttaisin: sinun
kirjoituksesi pitäisi olla kohta valmis.
-- Se on totta, minä vastasin. Ja niinkuin muutkin suuret kirjailijat
minäkin muutan rahaksi omat syntini ja kirjoitan toisesta pikku ketusta,
jonka nimi on:
Ärtyisyys.
Ärtyisyys on vieläkin suuremmassa määrässä kuin moni muu mielentila
lihan synti. Se ei ole syntynyt sielussa niinkuin kateus, viha, kosto ja
monet muut samallaiset, vaan on se aiheutunut ihan ruumiillisista syistä.
On ihmisiä, joilla on sellainen ruumiinrakenne, sellainen hermosto,
ettei enkelikään sellaisissa olosuhteissa jaksaisi muuta kuin korkeintaan
kärsivällisesti sitä kestää. Se on hermostunutta kidutusta; ja ne
kärsimykset, joita sen onneton uhri toisille tuottaa, ovat yhtä hyvin
sairauden seurauksia