Pikku kettuja | Page 6

siitä on tarkoin mietittyä,
kiihkotonta, ystävällistä, oikeutettua ja niin lausuttua, että se vaikuttaa
hyvästi? "Korva, joka kuulee elämän rangaistusta, asuu viisasten
joukossa", sanoo Salomo. Mutta ne ovat harvinaisia -- kenties
harvinaisempia kuin mikään muu. Kuinkahan moni tosikristitty
muistaneekaan elämässään toteuttaa tätä velvollisuuksista vaikeinta?
Me moitimme uunia, joka lämmittäessä ei lämpene heijastaakseen
sitten lämpöä huoneeseen. Me sanomme sen _nielevän_ halkoja.
Samallaisia olemme usein itsekkin. Raamatunselityksissä ja
jumalanpalveluksissa herää meissä lempeitä, rakkautta uhkuvia, pyhiä
tunteita -- mutta jos ne pian haihtuvat hyödyttämättä laisinkaan
arkielämää, puhdistamatta, lämmittämättä kotiemme ilmaa, niin on se
uskontomme, tunteidemme tuhlaamista: me kulutamme hyödyttömästi,
äskeistä vertausta käyttääksemme, uskonnollisia polttoaineita
levittämättä uskonnon lämpöä ympärillemme.
Me olemme polvillamme nöyrästi tunnustaneet, ettemme ole armoa
ansainneet ja kelpaamme yhtä vähän taivaalliseen Jerusalemiin kuin
Riitta ja Mari tai ovensuussa pysytteleivä kerjäläistyttö hienoihin
saleihimme. Nöyrtyen ja katuen olemme tunnustaneet ajatuksilla,
sanoilla ja töillä tehneemme syntiä Jumalaa ja hänen pyhiä käskyjänsä
vastaan ja joka päivä ja joka hetki monella tavalla rikkoneemme
taivaallisen Isämme tahtoa. Mutta kirkosta tultuamme me ankarasti ja
rakkaudettomasti rankaisemme lapsiamme ja palvelijoitamme, koska
he maallisissa asioissa ovat yhtä taitamattomat ja huolimattomat kuin
itse juuri äsken tunnustimme olevamme taivaallisissa. Tokkohan
muisto Kristuksen äärettömästä kärsivällisyydestä edes jossakin määrin
lientää omaa kärsimättömyyttämme toistettuamme seitsemänkymmentä
kertaa seitsemän saman asian kuuroille korville? Uskonnollisten
tunteidemme vakavuutta emme epäile, mutta meiltä puuttuu vielä
niiden sovelluttaminen jokapäiväiseen elämäämme, etteivät ne
huonossa uunissa lämminneen ilman lailla pääsisi hyödyttämättä
häviämään äärettömään avaruuteen.
Pyhässä raamatussa on monta ihanaa esimerkkiä, miten nuhde ja moite
on lausuttava. Kun apostoli Paavalin täytyy horjahtaneita kristityitä
nuhdella -- miten huolellisesti hän sanansa valitsee, miten lempeästi

nuhteensa lausuu! Hän tunnustaa sen hyvän, joka rikollisissa on. Hän
vakuuttaa heitä esirukouksistaan ja rakkaudestaan. Ja kun nuoli viimein
laukiaa -- miten varmasti se oikeaan osuu juuri hänen rakkautensa
tähden.
Mutta onhan Paavalia suurempi, puhtaampi, rakastavampi -- Hän, joka
maan päällä asuessaan valitsi kaksitoista alhaista, oppimatonta,
ennakkoluuloista miestä, jotka hidasoppisina, vielä Mestarinsa
kuolinpäivänä häiritsivät hänen maallisen elämänsä viimeisiä hetkiä,
kiistellen "kuka oli suurin", jota Hän niin usein oli heille selittänyt. Kun
muu ei auttanut, polvistui hän rakkaudesta orjan työtä tekemään,
sanoen: "te kutsutte minua Mestariksi ja Herraksi, ja te sanotte oikein,
sillä se minä olen. Jos nyt minä, teidän Herranne ja Mestarinne, olen
teidän jalkanne pessyt, niin pitää teidänkin toinen toisenne jalat
pesemän." [Joh. 13:13, 14.]
Kun vanhemmat, työnantajat ja isännät oppivat siinä hengessä
neuvomaan, silloin neuvo entistä enemmän tehoo. Sen hengen
voimallahan Fénelon muutti ylpeän, oikullisen, itsekkään Burgundin
herttuan nöyräksi, lempeäksi, suvaitsevaiseksi toisille ja ankaraksi
ainoastaan itselleen. Hänenhän mielilauseensa oli: "täydellisyys
ainoastaan jaksaa suvaita epätäydellistä".
Mutta paitsi moitetta, jolla on määrätty tarkoituksensa -- miten paljo
moitetta vain pahantuulen ilmauksena! Viholainen polttaa meitä, ja me
viskaamme sen naapurillemme; tuli polttaa meitä ja me viskaamme
hiiliä ja kuumaa tuhkaa jokaisen päälle ympäristössämme.
On kiukkuisuutta, joka lakkaamattomana ikäväin muistutusten
tihusateena tunkeutuu kaikkialle; on mielen katkeruutta, joka
koillismyrskynä seestymättömältä taivaalta puhaltaa; on riidanhalua,
joka ukkospilvenä salamoi ja raehtii. Kaikki nämä ovat hyödytöntä
pahemmat. Ne ovat _syntejä_, ihan yhtä suuria ja rumia kuin nekin,
joita sivistynyt seura kauhistuu.
Nämä kaikki ovat suurimmaksi osaksi huonon ruuansulatuksen,
kiihtyneiden hermojen tai yleisen kivuloisuuden synnyttämiä sairaloisia
tunteita, jotka me syydämme lähimmäisillemme.

Pappi syö liian paljon mieliruokaansa, menee kirkkoon ja nähdessään
siellä vähän ihmisiä nuhtelee heitä poissaolevain laiminlyömisen
synneistä. "Seurakunta on kylmä, se ei välitä uskonnosta" j.n.e. --
kaikki ainoastaan liiallisen syönnin seurauksia.
Teemmepä joskus viikossa kuuden viikon työn. Hermomme ja
aivomme rasittuvat liiaksi ja jonkun aikaa näyttää meistä kaikki synkän
synkältä ja kotikin kulkevan perikatoansa kohti. Palvelijat eivät ole
milloinkaan olleet niin huolimattomat, lapset niin meluisat, koti ei
kuuna kullan valkeana niin kauheassa epäjärjestyksessä, valtion hallitus
niin huono, ja kirkko joutumassa Antikristuksen valtaan. Mutta ainoa
erotus entisen ja nykyisen välillä onkin ainoastaan siinä, että olemme
voimamme tyyten tuhlanneet ja näemme koko maailman synkässä
valossa. Silloin pitäisi meidän pysyttää moitteen raivotarta etäällä ja
sen sijaan harjoittaa vaikenemisen avua, kunnes hermot tyyntyvät. On
aikoja, jolloin ei kenenkään pitäisi uskaltautua arvostelemaan
lähimmäistänsä, torumaan lapsiaan tai palvelijoitaan tai moittimaan
ystäviään -- aikoja niin ärtyisiä, ettei voi sitä liioittelematta tehdä.
Silloin pitäisi päinvastoin harjoittaa vaikenemisen avua ja vielä
enemmän -- koettaa rukouksen voimaa.
Mutta vaikkemme milloinkaan olisikkaan kiukkuisia, katkeria tai
riitaisia ja kuitenkin on velvollisuutemme huomauttaa ja oikaista
toisten virheitä, herää kysymys: millä tavalla sopivimmin?
Vastaukseksi pikku vertaus kahdesta naisesta.
* * * * *
Rouva Varmanen on jalomielinen, voimakas- ja lujaluonteinen,
vaikutusvaltainen nainen. Hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä on
selvä, varma ja tuikitarkka. Hän auttaa köyhiä, höyntelee sairaita ja
kärsiviä. Hän on vilpittömästi uskonnollinen. Naisen velvollisuudet hän
toimittaa miltei saavuttamattoman täydellisesti. Lupauksensa hän
täyttää säntilleen ja on täsmällinen kuin rautatien kello.
Mutta kaikista oivallisista avuistaan huolimatta ei rouva Varmanen voi
kotiansa onnelliseksi saada. Hän on näet mitä toivottomin moittija --
periaatteellinen moittija. Hänellä on pettämätön mittakaava kaikelle

maailmassa, ajatustensa järjestämisestä aina hurstin levittämiseen tai
pyyhkeen päärmämiseen ja kieltämättömänä velvollisuutenaan hän
pitää saattaa kaikki talossaan sen mittakaavansa mukaiseksi. Ei hän
usein toru eikä ole juuri kiukkuinenkaan; mutta hän on tyyni,