Pikku kettuja | Page 4

kuullut niin usein, että siitä on kaikki uutuuden viehätys hävinnyt.
-- Kas niin, Hermione, elkäämme nyt toki riidelkö.
-- Hyvänen aika! Kukas tässä riitelee? En ainakaan minä. Minähän vain

pyysin sinua minua oikaisemaan. Toivoisin edes kerran -- mene, tiedä,
elän yhdeksänkymmenvuotiaaksi -- voivani tyydyttää sinun ylen
hienostunutta mieltäsi. Toivon, että kahvi on hyvää tänään ja tee ja
leipä ja paisti ja palvelijat ja eteisen matto ja vinnin ovi ja kellari. Ja
nyt minä luullakseni saan oppia hiukan yleissivistystä. Minä tartun
paikalla siihen. Mutta toivottavasti sinä hyväntahtoisesti laadit luettelon
kaikista muista pikku asioista, joissa minun on korjauttava.
Entusius sysää kahvikupin edestään ja naputtelee pöytään.
-- Jos minun sallitaan hieman huomauttaa, hyvä ystävä, niin pöytään
naputtelemista ei pidetä sopivana, -- virkkaa hänen kaunis
vastustajansa.
-- Sinähän voit tehdä ihmisen hulluksi, Hermione! huudahtaa Entusius,
nousee pöydästä ja lähtee kotoaan katkerana, varmasti päättäen syödä
päivällistä muualla.
Entusius on loukkautunut sydänjuuriaan myöten eikä ole mielestään
eläessään nähnyt niin ajattelematonta ja ärtyisää naista. Mutta ei
hänelle mieleenkään vilahda, että juuri hänen oma häikäilemätön,
alituinen moittimisensa on Hermionen joka hermon niin herkistänyt ja
aristanut, että pieninkin vihjaus, ystävällisinkin neuvo häntä kiusaten
kiusaa. Tosin ei tämänaamuinen kiista ollut hänen syynsä. Hän sanoi
vain sen, joka oli oikeaa ja totta, ja Hermione oli itsepäinen ja
taipumaton. Mutta alkusyy oli kieltämättä kuitenkin hänen.
Kun Entusius naimisiin mentyänsä unelmistansa heräsi ja huomasi, että
hänen Hermionensa käytännöllisessä elämässä todellakin oli vain
"lintunen, tähtönen, kukkanen" eikä emäntä -- miksi hän ei silloin
rehellisenä miehenä katsonut todellisuutta silmästä silmään? Miksi hän
ei muistutellut kaikkia niitä ihania asioita, joita hän parin vuoden
kuluessa oli hänen korvaansa kuiskaillut? Ja miksi hän häneltä vaatii
rehellisyyttä, vaatii enemmän kuin mistä oli puhe ollut -- enemmän siis
kuin mihin hänellä oli oikeutta? Voiko lintunen johtaa taloutta? Voiko
kukkanen pitää silmällä Riittaa ja Mariaa ja perehdyttää heidät hienon
talouden kaikkiin yksityisseikkoihin?

Jos hänen vaimonsa, niinkuin useimmat muutkin tytöt, kodin
velvollisuuksia opetellessaan monta monituista kertaa tuskastuu ja
erehtyy, niin totta kai hänen oikeastaan pitäisi voimiansa myöten häntä
siinä vaikeassa tehtävässä auttaa eikä lisätä kiviä kuormaan.
Muistelkoonpas, miten ihaillen ja hymyhuulin hän ennen häitä kuunteli
hänen rehellistä tunnustustansa, että hän on kerrassaan kykenemätön
taloustoimiin ja miten hänestä silloin oli vain runollista ja suloista juuri
se, josta avioliitossa oli niin paljo ikävyyksiä kummunnut.
Jos mies huomaa, ettei vaimo voi kodin velvollisuuksia täyttää -- eikö
hän sitten voi muuten kuin haikailematta ja armottomasti viskata
muistutuksiaan ja vaatimuksiaan, joihin moni kohta kodissa aiheuttaa?
Ei hän uskaltaisi sanoa niin suoraan ja epäkohteliaasti puotilaiselleen,
räätälilleen tai suutarilleen. Poikamiehenä Entusius ei milloinkaan
moittinut ruokaa ruokapaikassaan ensin tarkoin asiaa ajattelematta ja
huomauttamatta siitä niin kohteliaasti kuin suinkin. Huomautukset ja
muistutukset ovat seuraelämässä ilmaistavat kohteliaasti ja soveliaalla
tavalla, muuten niiden kärki ponnahtaa takaisin lausujaan. Mutta omaa
vaimoaan ja omassa kodissaan hän muistuttaa sanojaan punnitsematta.
Niin, sen hän tekee; mutta vuosien kuluttua on vaimo muuttunut ja koti
sietämätön. Ja vähitellen hänelle selviää, mihin arkailematon
moittiminen vie, ja että nainen osaa ampua moitteen myrkyllisiä nuolia
paljoa taitavammin ja varmemmin kuin mies.
Mutta syy ei aina ole miehen. Liiankin usein hellää, tyyniluontoista ja
kärsivällistä aviomiestä kiusaa ja vaivaa moittelias vaimo, jonka
lahjakkuus näyttää ilmenevän pitkälle kehittyneenä taitona keksiä ja
paljastaa kipeitä kohtia kaikessa ja kaikissa.
Olemme nähneet jalointen ja lämminsydämmisinten mielten muuttuvan
juroiksi jörreiksi sellaisen vaimon vaikutuksesta. Varmana saavansa
aina osakseen moitetta, olivatpa miten hyvänsä, eivät he viimein
mistään välitäkkään.
Tunsimme kerran miehen, joka meni naimisiin hemmotellun
kaunottaren kanssa, jonka nurinalle, vaatimuksille ja oikuille ei ollut
ääriä, ei vieriä. Saadakseen kuitenkin lepoa väsyneille hermoilleen
täytyi hänen viimein heretä kuulemattomaksi hänen toiveilleen ja

ruikutuksilleen. Hän eli mikäli mahdollista niinkuin ei vaimoa olisi
ollut olemassakaan, mutta piti kuitenkin huolta, ettei häneltä mitään
puuttunut. Vaimo sairastui, mutta miehen sydän pysyi kylmänä ja
heltymätönnä. Hän kuoli ja mies oli kuin vapautettu vanki. Hän meni
uusiin naimisiin -- naisen kanssa, joka ei ollut kaunis, vaan hyvä ja
lempeä, -- naisen kanssa, joka vaati vähän ja moitti harvoin ja silloin
aina mitä hienotunteisimmin ja varovimmin. Ennen niin
välinpitämättömästä ja huolimattomasta puolisosta tuli mallikelpoinen
aviomies -- aina hyvä ja aulis ja valmis täyttämään kaikki vaimonsa
toiveet -- hän oli kuin savi valajan kädessä. Vaimon lievinkin
huomautus, joka niin harvoin ja silloinkin niin varovasti lausuttiin, oli
hänelle suuremman arvoinen kuin monet pitkät puheet. Niin erilainen
voi sama ihminen olla, riippuen siitä kädestä, joka hänen sydämmensä
kieliä koskettelee!
* * * * *
Olemme tähän asti puhuneet moittimisesta yksinomaan miehen ja
vaimon kesken. Miltei sitäkin pahempi on lasten moittiminen. Lapsia ei
mikään niin vahingoita kuin alituinen, ajattelematon nariseminen ja
kiuskaminen. Lapset ovat usein virheineenkin yhtä tunteellisia ja arkoja
kuin aikuiset. Lapsessa on kaikki kehittymätöntä, kypsymätöntä ja
puutteellista. Ja melkeinpä jokainen häntä vanhempi luulee olevansa
oikeutettu ja velvollinenkin häntä torumaan, kunnes hänestä tulee
tunteettoman kova ja tuittupäinen jurri.
Vilkas, vallaton poika hyökkää koulusta kotiin innoissaan kertoakseen
äitillensä sanottavansa. Paikalla kuuluu:
-- Kas niin, nyt on taas ovi auki! Enkö minä ole kivenkovaan ja monta
monituista kertaa