Pikku kettuja | Page 3

tämä tee on savulle. Etkö sinä voi saada Hannaa
keittämään sitä kunnollisesti?
-- Voi hyvänen aika, olen minä koettanut, vaan hän ei tee niinkuin
käsken.
-- Vai niin. Mutta minä tiedän muiden ihmisten voivan saada hyvää
teetä ja silloin totta tosiaan minun mielestäni meidänkin pitäisi saada.
Ja taas päivällispöydässä:
-- Hyvä ystävä, nyt on liha taas paistettu liian kovaksi. Se on aina liian
kovaa.
-- Ei aina, hyvä Entusius. Maanantainahan se oli sinusta ihan paraiksi
paistettua.
-- No, melkein aina sitten.
-- Kuulehan, rakas Entusius, tänään oli minulla vieraita enkä voinut
mennä itse keittiöön katsomaan Riittaa niinkuin muuten aina teen. On
niin vaikea saada häntä tekemään edes jotain kunnollisesti.
-- Äiti sai aina kaikki tehtävänsä kunnolliseksi, olivatpa palvelijatkin
minkälaisia tahansa.
Ja taas:
-- Hyvä ystävä, sinun täytyy katsoa, etteivät palvelijat tuhlaa niin paljon
halkoja. En ole ikipäivinäni nähnyt menevän niin paljon puita näin
pienessä taloudessa kuin meidän.
Tai:
-- Hyvä ystävä, mitenkä sinä voit antaa Marjetan repiä päivän
sanomalehden?

Tai:
--- Hyvä ystävä, minun täytyy todellakin syödä päivälliseni muualla,
jollen saa ruokaa määräaikana.
Tai:
-- Hyvä ystävä, toivoisin sinun vähän paremmin pitävän silmällä,
mitenkä paitani silitetään -- tämähän on ilmeistä häväistystä!
Tai:
-- Hyvä ystävä, sinä et saa antaa Jussin liikuttaa vierashuoneen
kuvastinta.
Tai:
-- Hyvä ystävä, sinun pitää katsoa, etteivät lapset leiki vinnillä.
Tai:
-- Hyvä ystävä, sinun täytyy tarkemmin pitää silmällä, ettei Marjetta
salin lakaisuajaksi pane mattoja kuistin portaille.
Ja niin edespäin ihan äärettömiin. Kurkihirrestä kellariin asti pitää
"hyvän ystävän" katsoa, että kaikki on säntillään, muuten siitä häntä
moititaan.
Mutta kun Entusius silloin tällöin näkee entisen enkelinsä kyynelsilmin
nuhtelevan häntä, ettei hän enää rakasta häntä, niin hän kaikesta
sydämmestään torjuu sellaisen syytöksen ja vakuuttamalla vakuuttaa
rakastavansa häntä enemmän kuin konsanaan ennen. Mahdollistahan se
onkin. Erotus on vain siinä, että Hermione on sattunut kuutamon ja
runouden maailmasta siirtymään jokapäiväiseen todellisuuteen. Niin
kauvan kuin hän Entusiuksen mielestä oli enkeli, tähtönen, lintunen,
illan rusopilvi, ei hänessä tietysti ollut mitään moittimista. Mutta kun
enkeli nyt oli tullut maallisen toimen yhtiökumppaniksi, oli se aivan
toista. Entisenlaisissa oloissa Entusius toistaisi samat sanat kuin
silloinkin. Ikävä kyllä eivät ne enää palaa. Entusius on ihan

yksinkertaisesti mies, jolla on tapana sanoa kaikki, mitä milloinkin
mieleen vilahtaa. Ennen avioliittoa hän ihaili ja jumaloi tulevaa
vaimoansa runouden ja haaveilujen maan ihanteena, ja paraansa
mukaan hän hemmotteli häntä, tehden hänet kelpaamattomaksi siihen
käytölliseen elämään, johon avioliitto hänet saattoi. Avioliiton
jälkeenkin hän niinikään punnitsematta seuraa hetken mielijohteita, ei
kuitenkaan enää kiittäen ja kehuen, vaan moittien ja soimaten. Yksin
sulouden tunne ja kauneuden rakkaus, joita hän ennen avioliittoa
Hermionessansa ihaili, saavat hänet nyt, kodin järjestelyä tarkastaessa,
joka päivä huomaamaan sadottain puutteita ja aiheuttavat ne satoja
moitteita.
Olemme tähän asti ajatelleet suloista, kuuliaista vaimoa, joka tulee
pahoilleen, vaan ei suutu, joka ei vielä vääryyttä tunne, vaan nöyrästi
koettaa kohtalon kovia ehtoja täyttää. Sellaisia vaimo-raukkoja,
kalpeita ja kuihtuneita olemme nähneet monta, vaimoja, jotka ovat ihan
kuin ansarikasvia, jotka arkihuoneen kuivassa, pölyisessä ilmassa
nuutuvat, kuoleutuvat ja menettävät toisen toisensa perästä kerran niin
kauniista lehdistään.
Mutta kuvassa on toinenkin puoli -- kun näet vaimo, suuttuneena ja
harmissaan, vuorostaan rupeaa maksamaan samalla mitalla ja naisen
kekseliäisyyden terävillä nuolilla lävistää jokaisen liitoksen miehensä
varustuksissa, osottautuen siinä ihan yhtä vääräksi, mutta miestä paljoa
taitavammaksi.
Surullisinta kuitenkin on nähdä kahden henkilön, jotka kerran ovat
toisiaan sydämmellisesti rakastaneet, käyttävän rakkauden kautta
saavuttamaansa toistensa tarkkaa tuntemista ainoastaan toisiansa
kiusatakseen ja ärsyttääkseen. Vuosikausia yhdessä elettyään ja kaikki
toisillensa uskottuaan he tuntevat toistensa luonteet ja osaavat sitä
varmemmin tähdätä ja ampua myrkylliset nuolensa -- ja niin peräti
turhan turhista pikku seikoista saa moitteen murhenäytelmä tavallisesti
alkunsa.
Miten kerrassaan mitättömistä syistä todellakin alkavat useimmittain ne
riidat, jotka horjuttavat ihan rakkauden perustuksia ja musertavat sen
hennon ja arkaluontoisen rakennuksen! Myöhästynyt tai hieman

onnistumaton päivällinen, revitty sanomalehti, halkojen tai saippuan
tuhlaus, säretty lautanen! Sellaisista mitättömän pienistä syistä voivat
usein oikein hyvät, jalomieliset, jumaliset ihmiset sylen täydeltä tuhlata
ja hävittää juuri sitä kallista aarretta, jonka tähden taloja rakennetaan,
halkoja käytetään ja koko talous perustetaan -- omaa onneaan.
Ennemmin kylmää kahvia, savuista teetä, pohjautunutta ruokaa;
ennemmin vaikka mitä harmia, vaikka mitä ikävyyttä kuin rakkauden
menettäminen. Mutta mikään ei rakkautta niin varmasti kuluta kuin
lakkaamaton moittiminen.
Kun moittiminen kerran on tullut kahden toisiansa rakastavan henkilön
tavaksi, niin se aikaa myöten leikkaa parantumattoman haavan, joka ei
siedä hellävaraisintakaan, oikeutetuintakaan huomautusta. Jos niin
sairaaloinen arkuus on saanut jalan sijan, on rakkauden ennalleen
palauttaminen miltei ilmeinen ihmetyö.
Entusius on esimerkiksi tänään noussut ylös mitä paraimmalla tuulella.
Aamiaispöydässä hän leikillisesti huomauttaa, miten omituisesti
Hermione kirjoittaa _g:n_. Hermione kiivastuu paikalla ja vastaa
pisteliäästi:
-- Vai en minä enää osaa edes kirjoittaakkaan sinun mieliksesi? Mistä
muusta sinulla on muistuttamista? Ehkäpä hyväntahtoisesti kirjoittaisit
luettelon kaikista, mitä minussa on korjattavaa.
-- Rakas Hermione, nyt sinä olet ajattelematon.
-- En ollenkaan. Minä vain kerran tahtoisin saada loppuun herrani ja
mieheni vaatimukset.
-- No, rakas Hermione, elä nyt ole lapsellinen.
-- Etköhän alkaisi jo keksiä jotain uutta, rakas Entusius. Sitä olen jo