Pikku kettuja | Page 2

molempain kihlattujen suhde toisiinsa varta vasten on
niin päinvastainen kuin suinkin, mitä avioliitossa seuraa, nuori
pariskunta muuttaa kotiinsa ja yhteiselämä alkaa.
Mutta molempain sukulaiset ja ystävät pitävät ehkä liiankin usein uutta

kotia erittäin sopivana tyyssijana. Luonnollisesti joutuvat hekin siten
perhe-elämän keskuuteen huomaamatta, mitä seurauksia on toisen
luonteen vaikutuksesta toiseen -- eri soittokoneiden yhteissoitosta.
Sitten tulevat lapset, joista jokainen itsessään on oma maailmansa
omine eri tahtoineen ja erityisine mahdollisuuksineen ja kehityksineen.
Ja kun siihen lisäämme palvelijat ja apulaiset vähemmänarvoisine
äänineen soittajaisissa, on perhe valmis ja täysilukuinen.
Eipä totta tosiaan olekkaan ihmeellistä, jos kaikista näistä sattuman --
vai kohtalonko? -- yhdistämistä ja yhdessä soittavista soittokoneista
joskus kuuluu yhtä paljon epäsointuja kuin sointujakin. Sillä vaikka
kohta mies ja vaimo sopeutuisivatkin, niin kenties käly tai anoppi
sointuisuutta häiritsee, ja sitä paitsi jokainen lapsi erilaisine
luonteenaiheineen aina helposti selkkauksia synnyttää.
Ihmisluonnon varjelusvoimat ovat kuitenkin niin lujat ja monellaiset,
että perhe-elämä sittenkin, kaikista näistä poikenluomaisuuksista
huolimatta, on suurinta ja puhtainta onnea, mitä ihmiselle maan päällä
suodaan. Huolellisesti hoidettuna se voisi olla vielä sitäkin
onnellisempaa. Hyvin hyviä omenoita on kasvanut puissa, jotka on
istutettu viljavaan maahan ja jätetty oman onnensa nojaan; mutta
parempia ja maukkaampia omenoita saadaan niistä puista, joita
puutarhuri hoitaa ja karsii. Niinpä kodinkin taimitarhassa. Jos kaikki
turmiolliset pikku ketut sieltä paikalla karkoitettaisiin, niin vuodet
läpeensä me saisimme nauttia entistään kauniimmista kukista ja
mehuisammista hedelmistä.
-- Mutta, isä -- virkkoi silloin Jenny -- mitä ne ketut sitten ovat?
-- Niin, kuten tekstimme sanoo, ovat ne _pieniä_ kettuja, monen hyvän
ihmisen lemmikkieläimiä ja heidän mielestään useinkin oikein sieviä
pikku elukoita, joista voi olla hyötyäkin eikä missään tapauksessa
suurta vahinkoa. Ne saattaa jakaa seitsemään luokkaan niinkuin Noak
jakoi eläimet arkissa. Nämä seitsemän pikku kettua ovat:
1. Moittiminen. 2. Ärtyisyys. 3. Tukahuttaminen. 4. Itsepäisyys. 5.
Suvaitsemattomuus. 6. Epäkohteliaisuus. 7. Vaativaisuus.

Ja tässä, esitelmääni palaten, on nyt minun sanottavani ensimmäisestä
pikku ketusta.

I.
Moittiminen.
Tämä on erittäin arvossa pidetty pikku eläin, jonka moni ihminen antaa
mielin määrin juoksennella kodin viinipuissa, kuvitellen sen edistävän
rypäleiden kasvamista ja olevan paraimman järjestyksen valvojan
viinitarhassa.
Voimme epäilemättä yleiskelpoisena sääntönä määritellä, ettei kukaan
pidä siitä, jotta hänessä virheitä huomataan, vaan jokainen sitä vastoin
on valmis keksimään virheitä toisissa, niin pian kun ei vain mene hänen
mieltänsä myöten.
Vai eikö niin, kunnioitettu lukija, että on hupaista ja oikein helpottaa
moittia sitä, joka sinua ei miellytä?
Tämä seikka näyttää ensi silmäyksellä poikkeukselta luonnon
järjestyksestä. Tavallisestihan me olemme luontuneet sellaisiksi, että se,
joka meistä on mieluista tehdä, on lähimmäisestäkin mieluista antaa
meidän tehdä. Hauska on antaa ja hauska ottaa vastaan. Hauskaa on
rakastaa ja hauska olla toisen rakastettu, hauskaa on ihailla, hauskaa
olla toisen ihailema. Hauskaa on moittiakkin, vaan hauskaa ei ole, kuin
toiset meitä moittivat. Sitä paitsi juuri ne ihmiset, joita arkaluontoisuus
helpoimmin viettelee moittimaan, kaikkein vähimmin itse moitetta
sietävät. He nostavat raskaita ja kiusallisia taakkoja toisten hartioille,
vaan itse eivät siedä pienimmänkään moitteen sanan hipaisua.
Vaikeata tässä kohden on se, että meidän elämässämme on paljo
muutosta kaipaavia seikkoja; ja tarvittavain muutosten
aikaansaamiseksi on välttämätöntä puhua niistä ihmisille, joiden on se
toimeen pantava. Se avaa moitteen oven seppo selälleen muutoin
hyväntahtoisille ihmisille ja vapauttaa heidän omantuntonsa
sälyttämällä lähimmäisten niskoille kaikki koetut ikävyydet. Perheen

isä ja äiti ovat moittijoita "viran puolesta". Ja jokaisen yksityisen
valitukset kodin piirissä virtaavat takaisin heihin, kunnes usein
lakkaamattomain valitusten usva muuttaa kodin koko ilman kylmäksi ja
rasittavaksi. Sellainen sumu on hyvin vahingollista viinirypäleille ja
turmelee monta kaunista terttusta.
Entusius rakastuu Hermioneen, koska hänen olennossaan on jotain
haaveellista ja raikasta -- _henkevää_. Runollisissa haaveiluissaan hän
vertaa häntä kuutamon vienoon valoon, kesäisen pilven hattaraan, ja
hän rupeaa heti häntä miltei jumaloimaan, joka on niin tavallista ennen
avioliittoa. Hän vakuuttaa Hermionen olevan liian hyvän tähän
maailmaan, liian hennon ja sievän tavallisiin maallisiin askareihin;
hänen pitäisi kulkea vaan ruusuisia polkuja, nukkua pilviuntuvilla; ei
milloinkaan vuodattaa ainoatakaan kyyneltä, ei rasittua eikä huolehtia,
vaan elää aina erillään jossain kirkkaassa, raikkaassa avaruudessa,
hänen suloisuutensa arvoisessa. Sellaista ja monta muuta yhtä
mieletöntä Entusius peruuttamatta kuiskaa hänen korvaansa
hurmaavina kuutamoiltoina kävellessä tai ihanilla veneretkillä ja
suotakoon anteeksi, jos ymmärtäväinenkin tyttö lopuksi kuvittelee
jotain siitä todeksi.
Seuraa sitten avioliitto -- ja silloin Entusius osotaikse hyvin vaativaksi
kahvistansa, tulee hyvin tyytymättömäksi, jollei ruoka ole valmista
kellon lyönnilleen eikä siedä muunlaista pöydän kattamista kuin
äskettäin kuolleen, erinomaisen oivallisen äitinsä tapaista, jonka kuvan
hänen muistinsa on ympäröinyt pyhimyksen loisteella. Samoin hän
vaatii, että talon pitää jokikinen hetki olla mallikelpoisessa
järjestyksessä. Kuitenkaan ei hänelle mieleenkään vilahda hankkia
tottunut taloudenhoitaja. Parin tottumattoman palvelijan täytyy
toimittaa kaikki saman enkelin johdolla, jonka pitäisi kulkea vain
ruusuista polkua, nukkua pilviuntuvilla ja jota ei mikään maallinen
huoltaminen saisi rasittaa. Ei ole Entusiuksen mieleen milloinkaan
juolahtanut sekään, että aviomiehen velvollisuuksiin kuuluu kaikessa
hiljaisuudessa painaa pahkaansa pienet persoonalliset ikävyydet.
Auliisti hän henkensä antaisi Hermionen puolesta -- onpa hän usein
kihlausajan huumauksessa ehdottamalla sen tapaista ehdottanutkin,
vaikkei sitä tietysti kukaan vaatinut eikä se mitään olisi hyödyttänyt.

Sen aikuiset hehkuvat keskustelut ovat väistyneet seuraavantapaisten
tieltä:
-- Rakas Hermione,