Pikku ihmisiä | Page 8

Laura oli asiansa loppuun selittänyt, otti isä hänet syliinsä ja
kantoi sänkyyn.
»Makaa nyt siinä levossa, enkelini.»
»Kirjoitatko, rakas isä?»
»Lähetän sähkösanoman, jos nukut rauhallisesti.»
Isän lupaukseen sai aina luottaa.
Laura painoi silmänsä umpeen. Hymy huulillaan hän vaipui pian
rauhalliseen uneen.

NELJÄS LUKU.
Kirkkaana jouluaamuna heräsi Leena, mieliala tuskallisen raskaana.
Heti silmänsä avattua oli hänellä kuin hirveä hätä, vaan ei tiennyt
minkä vuoksi. Sitten selvisi hänelle, että hän oli nähnyt unta.
Tavattoman pitkän unen:
Kyökki oli ollut täynnä taivaallista valoa. Keskellä kirkkautta oli

seisonut pieni, kaunis enkeli, jonka kasvot olivat loistaneet niin, että
Leenan silmiä oli huikaissut. Ja enkelin valkoinen puku oli välkkynyt
kuin hopeinen kangas ja siivet hehkuneet kuin aamurusko. Ja se enkeli
oli puhunut Lauran veljen kuolemasta suuressa kaupungissa, joka
vuorella on. Ja sitten oli enkeli sanonut: »Katso, oo ihminen, oo
ihminen, mitä tapahtuman pitää Roomassa, joka paavin antikristuksen
alle heitetty on: että Laura on itkevä kuin Kirsti ja hänen unensa on
oleva ikuinen kuin Kirstin uni, jos ei pelastaja tule, ettäs nauranut olet
etkä polvias notkistanut.» Ja Leena oli itkenyt ja rukoillut polvillaan,
että hän nauranut oli...
Sitä unta kesti muistella Leenan loppumattomasti.
»Merkillinen uni.»
Sitä merkillisempi Leenasta, kun hänestä tuntui, että hän on ennenkin
nähnyt jotakin samallaista. Tuo varsinkin oli tuttua, että hän oli
nauranut.
Vähitellen Leenalle selvisikin, että hän todella oli nauranut oikein
ilmissä kerran, kun Laura oli hänen käskenyt toimittaa hänelle veljen,
elävän veljen. Ja nyt Leena ymmärsi, että syntiä oli ollut nauraa, kun
sen sijaan olisi pitänyt notkistaa polvia. Sitä hän ei ollut tehnyt
kertaakaan.
Leena teki sen nyt.
Hän rukoili, ettei hyvä Jumala antaisi unen toteutua hänen vaivaisen
syntisen takia, joka on yksinkertainen ja typerä. Kääntyköön uni
hyväksi, kuolema elämäksi, olemattomuus olevaksi, ettei kohtaisi
raskas murhe lehtoria, joka on itse hyvyys, eikä murtuisi lehtorin rouva,
joka on kuin hento kedon kukkanen, ja että he saisivat nauttia
viattoman pienokaisensa Lauran elämästä ja heidän sydämensä tuta
riemua poikalapsen syntymisestä.
Leena rukoili pitkään, niin ettei tahtonut jaloilleen päästä, kun polvet
olivat kipeät olleet jo aamulla noustessa, niin hellät, ettei sormenpäällä
ollut kärsinyt koskea. Mutta hän ei nyt säälinyt polviaan, vaan

päinvastoin hänestä oli oikeus ja kohtuus, että ne olivat arat ja hellät,
jotta syntinen ruumis oikein saisi kärsiä. Hän olisi kärsinyt mitä
ruumiillista tuskaa hyvänsä, jos olisi päässyt tästä sydämen tuskasta.
Pelotti, että on jo jotakin tapahtunut, kun ei kuulunut Lauraa kyökkiin,
jossa hän tavallisesti joka aamu oleskeli isot ajat isän ja äidin vielä
nukkuessa. Sillä Laura oli aamunvirkku, oli siihen hereillä kuin
Leenakin.
Lauraa ei kuulunut koko aamuna. Eikä Leena hirvinnyt mennä
katsomaan eikä kuulustelemaan. Aamiaispöytää kattaissaan hän
vihdoin sai kuulla rouvalta, että Laura vielä nukkuu.
»Nukkuu!»
Ihmeellistä se oli rouvastakin.
»Nukkuu?»
»Voiko Leena pahoin?» kysyi rouva. »Leena on aivan kalpea ja kuin
pyörtyvä», hätäili rouva.
Ei Leena pyörtynyt eikä häntä pyörryttänytkään. Hänen korvissaan soi
kuuluvasti: »...ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin Kirstin uni...»
Leena mentyään kyökkiin kiireellä notkisti polvensa toisen kerran.
Jaloilleen hän pääsi ainoastaan siten, että paneutui vatsalleen ja veti
avukseen muutaman tuolin, johon nojaten kohosi seisaalleen.
»Minä vaikka käsivarteni katkasisin, jos saisin unen estetyksi.»
Leenalla oli sellainen tieto ja usko, että kun pahan unen saa estetyksi,
niin se tulee käännetyksi, siten, että kaikki siinä merkitsee silloin hyvää,
niin se, mikä muutenkin merkitsee hyvää, kuin sekin, mikä merkitsee
pahaa.
Lehtori ja rouva alkoivat huolestua, kun Laura nukkui vielä puolen
päivän aikaan. Ja kun hän ei herännyt vielä päivällisajan

lähestyessäkään, niin he käskivät lääkärin. He istuivat vakavina ja
äänettöminä Lauran vuoteen ääressä. Ja kyökissään Leena kahden
vastakkain asetetun tuolin avulla laskeutui polvilleen kolmannen
kerran.
Juuri ennen lääkärin tuloa heräsi Laura virkeän ja iloisen näköisenä.
»Hyvää huomenta, neiti Unikeko», sanoi lääkäri tervehtiessään Lauraa,
joka vielä oli sängyssään. »Meillä muilla on pian ilta.»
Ja alkoi tutkimus kaikinpuolinen ja tarkka.
Ei mitään. Ei vähintäkään oiretta mihinkään, kuului lääkärin enemmän
kuin lohduttava vakuutus.
»Joulupukki on ehkä pitänyt pikku neitiämme vähän jännityksissä ja
valvottanut monet pitkät illat, niin että tytti ottaa nyt tappionsa
takaisin.» Ja lääkäri määräsi raittiit pyyhkeet ja sitten reippaasti ylös ja
ulos ja illalla oikeaan aikaan nukkumaan. Silloin on Laura entisissä
saranoissaan.
»Kuule, Laura», sanoi lääkäri Lauralle. »Huomenna on Tapani. Silloin
ovat kaikki kiltit lapset ajelemassa. Aijotko sinä nukkua huomenna
myöhäiseen? Mitä?»
»Nukun, jos näen kaunista unta», vastasi Laura.
»Vai niin? Sekö siinä oli? Vai unennäköjä me olimme ongella», sanoi
lääkäri. »Mitä kaunista unta sinä olet nähnyt, saako setäkin kuulla?»
Ei saanut setä kuulla. Laura vain kääntyi katsomaan äitiään ja hymyili
tuota hymyään: kirkkaita päiviä.
»Kas, kas vain sitä hymyä», huudahti lääkäri ja kääntyen lehtoriin hän
jatkoi: »Lied ohne Worte.»
Lehtorin rouva punastui.
Lääkäri naurahti herttaisesti ja sanoi:

»Te, hyvät naiset, niin tytär kuin äitikin, puhelette liian näkyvästi:
paljastatte salaisuutenne.» Ja hypistellen Lauran pyöreätä leukaa hän
hymyillen jatkoi: »Setä jo tietää: Laura uneksi veikosta.»
»Veli tulee tänään!» sanoi Laura.
»Ohoh, ei suinkaan», väitti lääkärisetä.
»Tulee!» intti Laura.
»Niinkö Unimatti kertoi?»
»Veli itse sanoi.»
»Siinä kauniissa unessako?»
»Niin.»