Pikku ihmisiä | Page 9

»Oliko hän suurikin?»
»Noin suuri», ja Laura osotti kädellään yli päänsä.
»Niin», myönsi setä, »niin suuri veli kyllä voi tulla. Kyllä. Pieni ei
jaksa juosta niin kiireesti. Voi se suurikin viipyä, mutta joskus
kuitenkin hän tulee Lauran luo, siitä setä on varma.»
»Isä on lähettänyt Roomaan sähkösanoman», selitti Laura.
»Vai niin, vai sähkösanoman oikein», tuumi lääkäri. »No veli tulee
tietysti lentokoneella.»
»Uskooko lääkärisetäkin, että veli tulee tänään?» uteli Laura.
»Sydämestäni toivoisin, pikku ystäväni», vastasi lääkärisetä ja
hyvästeli Lauran.
Mennessään hän selitti vanhemmille, että Laura on liian yksinäinen.
Yksinäisyys lapselle ei ole terveellistä, hänen henkinen ja ruumiillinen
kehityksensä siitä kärsii haittaa. Pitäisi olla Lauralle toveri, veli tahi

sisar, tahi vielä parempi jos olisi molemmat ja yhä parempi jos olisi
molempia.
Vanhemmista jäi kumpikin äänetönnä ja allapäin syviin mietteisiin,
niinkuin jää huokailemaan köyhä perheenäiti, jolle lääkäri on selittänyt,
että hänen kivulloinen lapsensa potee yleistä heikkoutta, jonka vuoksi
tulee antaa runsaasti hyvää, ravitsevaa ruokaa ja reseptissä määrätyitä
lääkkeitä.
Heitä ei lohduttanut heidän kirkas päivänsäkään, joka taas loisti. He
vastasivat Lauran hymyyn tosin hymyllä, mutta se oli puoleksi tehtyä,
toiseksi suruhymyä. Tiesiväthän he, että Laurankin päivänkirkas hymy
sammuu taas, kun hän näkee toivonsa ja uskonsa pettäneen, kun veli ei
tulekaan.
Lauran toivo ja usko ei nyt pettänyt: odotettu veli tuli. Ja tänään, ihan.

VIIDES LUKU.
Lehtori ja rouva olivat iltapäivällä vieraissa. Laura Leenan kanssa
kotona. Kumpikin oli iloinen, semminkin Leena. Vaikka Leenan jalat
olivat kuin kaksi lahonnutta pökkelöä, joita väliin piti kaksin käsin
siirrellä ja nostella, niin olisi hän ollut valmis Lauran kanssa vaikka
tanssimaan, jos tämä olisi saanut sellaisen päähänpiston. Mutta Lauralla
ei ollut aikaa tällaiseen huvitteluun nyt, hän järjesteli tavaroitaan, joita
oli saanut, ja kulki huoneesta huoneeseen laulellen ja somistellen ja
kysyen Leenan mieltä.
»Leena on hyvä ja tulee taas katsomaan tätä.»
Suurella vaivalla pääsee Leena seisoalleen, menee katsomaan ja
katsottuaan sovittelee itsensä lähimmälle tuolille. Parahiksi päästyään
istumaan kuuluu toisaalta:
»Onko tämä Leenasta kaunis?»
Ei taaskaan muuta kuin: ota jalkasi ja käy. Ja Leena tekee sen

nurkumatta.
»Leena.»
Tällä kertaa kuului sänkykamarista.
»Leena ei ole nähnyt tätä?»
»Mikä se on?»
»Pojan puku.»
»Niinpä todella on. Ja niin kaunis. Herttulalee, miten kaunis», ihaili
Leena täydestä sydämestä ja vakuuttamalla vakuutti: »Sitä vielä
tarvitaan.»
»Tänään», sanoi Laura.
»Ei sitä toki tänään vielä tarvita», sanoi Leena ja nosti jalkansa tuolille
lepuuttaakseen niitä ja asettui selin seinään nojaten mukavasti istumaan,
kun huomasi, että Lauralla kuitenkin menee hyvä aika järjestäessään
vaatteita takaisin laatikkoon.
»Veli tulee tänään», väitti Laura istuen laatikkonsa ääressä, pannen
hyvin huolellisesti vaatteet laskoksiin ja kädellään silittäen rypyt.
»Isä on lähettänyt sähkösanoman.»
Leena ei virkkanut siihen mitään.
»Lääkärisetä sanoi, että veli tulee lentokoneella.»
Leena hyväksyi äänettömyydellään.
»Mutta osaakohan veli tänne meille, kun ei ole ennen käynyt?» Lauran
piti purkaa takki laskoksistaan, kun se tuli huonosti, ja laskea se
uudelleen. Sitä tehdessään hän jatkoi puhettaan: »Eihän Leenan
sisarkaan, joka maalta tuli Leenan luo, osannut. Meni väärään taloon,
ensin kellariin ja sitten toisia portaita vinnille. Poliisi hänet sitten toi.

Muistaako Leena?»
Kun ei vastausta kuulunut, kääntyi Laura katsomaan.
Leena nukkui.
Laura kävi levottomaksi nyt, kun hän tunsi olevansa kuin yksin.
»Ikkunain takana on jo mustaa, eikä veli vielä ole tullut. -- Jos on
eksynyt väärään taloon?»
Laura meni etehiseen, puki päällysvaatteet ja lähti kiireesti
laskeutumaan portaita kadulle.
Leena heräsi, kun puudutti selkää. Lepo tuntui suloiselta. Ja hän istui
odottaen, milloin Laura taas käskee jostakin toisesta huoneesta, kun
näkyi jo järjestäneen vaatteet ja menneen. Mutta kauanpa hän sai nyt
rauhassa istua. Niin kauan, että hän siihen viimein kyltyi ja lähti
katsomaan, missä Laura on.
Ei kuulunut ei näkynyt.
»No onkohan se tyttö taas mennyt sinne makkarapuodin ikkunaan
katsomaan sitä pientä sianporsaan kuvaa, joka hänestä on niin sievä.»
Leena meni etehiseen ja näkikin, että Lauran päällysvaatteita ei ollut
siellä. Hän oli kahden vaiheella, mennäkö hakemaan vai vielä odottaa.
Avasi kuitenkin ovea kuunnellakseen, olisiko Laura tulossa käytävässä.
Lauran ääni kuuluikin kirkkaana. Hän puheli jonkun kanssa, mutta
käytävä kaikui niin, ettei saanut selvää. Puheen joukkoon kuului
raskaat, kolisevat askeleet. Vähitellen puheen ja askeleitten ääni koveni
ja sekaan raikui silloin tällöin Lauran naurua.
»Mikä kumma siellä on tulossa?»
Leenan uteliaisuus kasvoi yhtämittaa.
Viimein saapui näkyviin tuo kumma. Laura talutti olentoa, jolla oli

suuri risainen vaate käärittynä huivin tavoin päähän. Jonkunmoinen
takki, jonka pitkistä hihoista ei yltänyt olennon kädet näkymään, oli
nuoralla sidottu ruumiin ympäri ja takin helmuksien alta näkyi vähän
sarkahousujen lahkeita ja suuret kengät, jotka portaissa pitivät tavatonta
kolinaa.
Kun joukkue saapui ovelle, niin Leena kysyi ihmetellen:
»Mistä Laura sitä tuo?»
»Täti antoi.»
»Mikä täti?»
»No, se kiltti täti.»
Leena hyvin ymmärsi, että asia oli väärällä tolalla, mutta tiesi myöskin,
ettei tässä suhteessa ollut hänen yrittääkään selittelyihin. Se piti jättää
lehtorin ja rouvan tuloon.
»Tyttökö se on vai poika?»
»Poika on!» kuului huivikäärön sisästä niin heleä-ääninen ja reipas
vastaus, että Leena oikein ihastui.
Etehisessä Laura purki vaatekäärön pojan ympäriltä, jolloin tuli
näkyviin vaalea- ja pitkätukkainen pää miellyttävine lapsen kasvoineen,
suurissa silmissä avonainen, hieman veitikkamainen katse