Pikku ihmisiä | Page 7

taas takaisin puuhiinsa,
äiti kysyi:
»Mitä sinä, kultaseni, tarkotat?»
Laura jäi ääneti aivan kuin miettimään, mitä hän tarkottaa.
»Mitä sinä hymyilet?» uudisti äiti kysymyksensä.
Laura hymyillen katsoi vuoroin isää, vuoroin äitiä, ja viipyi hetkisen
aikaa, ennenkuin hän sai valituksi monista vastauksistaan:
»Kirkkaita päiviä.»
Vanhemmat ihastuneina ja hämmästyneinä katselivat toisiaan. Sitten
isä otti tytärtään vyötäisistä, kohotti hänet monta kertaa korkealle
ilmaan, puristi syliinsä ja suuteli:
»Isän ja äidin kirkas päivä.»
Tämä kirkas päivä peittyi pilveen iloisena jouluaattona.
Koko päivän Laura oli viserrellyt ahkeraan kuin peipponen ja ollut
kirkkaampi päivänsäde kuin koskaan ennen. Eikä illalla sytytetty
joulukuusi kymmenine kynttilöineen ja kimaltelevine kulta- ja
hopeakoristuksineen ollut niin säteilevä kuin Laura, joka istui salin
sohvalle odottamaan lahjoja.

Niitä tuli toinen lahja toisensa perästä ja toinen toistaan kauniimpi.
Mutta Laura odotti vieläkin istuen sohvalla ja hymysuin tähystäen
etehisen ovelle.
»Joulupukki on jo konttinsa tyhjentänyt», sanoi isä.
Laura aivan kuin säikähti, muuttui äkkiä vakavaksi, mutta luullen isän
laskevan leikkiä hän alkoi uudelleen hymyillä ja tähysteli etehisen
ovelle.
»Ei tule enää mitään», vakuutti äiti ja saadakseen varmasti vakuutetuksi
Lauran, meni hänen kanssaan katsomaan etehiseen.
»Katso nyt, ei ole mitään.»
»Kyllä täällä onkin jo kylliksi», sanoi isä. »Joulupukin konttiin ei olisi
mahtunut enää silmineulaakaan.»
Laura oli tyytymättömän näköinen. Surullisen näköinen. Äänetön ja
hämillään. Hän ei näyttänyt välittävän vähääkään saaduista lahjoista.
Lehtori kuiskasi vaimolleen:
»Olemme tehneet suuren erehdyksen: antaneet liiaksi. On käynyt kuin
ylensyödessä: haluttaa lisää ja se, minkä on nauttinut, herättää
vastenmielisyyttä ja pahoinvointia.»
Laura oli koko illan kuin mykkä. Nukkumaankin meni sanomatta hyvää
yötä ja siunaamatta pani maata.
»Mikä hänen mahtaa olla?» kysyi lehtori vaimoltaan.
»En ymmärrä», vastasi rouva ja jonkun ajan kuluttua lähti katsomaan,
nukkuuko Laura.
Laura oli valveilla.
Äiti kumartui painaen poskensa vasten Lauran poskea.

»Mikä sinun on?» kuiskasi äiti, ripittäjä.
Ripitettävä, Laura, vastasi:
»Ei tullut kirkas onni.»
»Mikä kirkas onni?»
»Se, jota minä olen niin odottanut, että on ollut hauska olla.»
»Mitä sinä olet odottanut?»
»Sitä poikaa.»
»Minkälaista poikaa?»
»Reipasta, rohkeaa, iloista poikaa.»
»Mikä poika se on?»
»Se, jolle minä sen hatun olisin ostanut.»
»Missä se poika on ollut?»
»Roomassa.»
»Veli Erkkikö?»
»Ei, vaan elävä veli.»
Syntyi hetken äänettömyys. Sitten äiti suuteli Lauraa ja sanoi:
»Luetaan nyt yhdessä siunaus. Sitten sinä nukut rauhassa.»
Äiti nousi ja meni seisomaan ikkunan luo, josta katseli ulos.
Laura sängystään näki mustan ikkunan takana epämääräisen haamun,
jolla oli kädet ristissä ja joka puheli äidille. Nähdäkseen tarkemmin
Laura nousi istumaan, mutta äiti samassa kääntyi ja se haamukin katosi.

Kun äiti oli ovella menossa saliin, kysyi Laura:
»Kuka se oli?»
»Kuka niin?»
»Se, jonka kanssa puhelit.»
»Missä ja milloin?»
»Tuossa ikkunan luona.»
Äiti vähän aikaa viivyteltyään vastasi: »Puhelin Jumalan kanssa.»
Laura pani pettyneenä maata. Hänestä oli näyttänyt, että se oli nainen ja
äidin näköinen. Oli luullut, että se oli se kiltti täti, ja että äiti oli
käskenyt tädin mennä hakemaan veljeä, ja että täti oli luvannut ja
lähtenyt.
Hän valvoi edelleen ja vieläkin odotteli. Kuunteli jokaista ovenkäyntiä,
joka silloin tällöin kuului kaukaisena kumahduksena kivirakennuksen
suuresta käytävästä. Viimein ei kuulunut kumahduksiakaan.
Ikkunan takana oli nyt kuumottava valo. Sisällä huoneessa hämärä, että
erotti jokaisen esineen. Liikkumatonta. Äänetöntä. Tuntui, että nyt oli
joulu loppunut, että nyt ei veli enää voi tulla.
Minnekä on veli jäänyt?
Jos Leena ei olekaan muistanut toimittaa asiaa?
On, koska oli tullut veljen tavaroita.
Jos on joutunut Surman suuhun?
Ei, sillä hän on reipas poika.
Jos on kaatunut pahan Kalman kartanolle?

Ei ole kaatunut Kalman kartanolle, sillä hän on rohkea ja iloinen poika.
Jos on jäänyt siihen suureen kaupunkiin, jossa kaikissa taloissa on
kirkas valaistus ja kuuluu kaunis soitto sisältä, vaan ovet ovat lukossa,
ettei mihinkään sisälle pääse?
Sinne on jäänyt. Ei ole mahtunut joulupukin konttiin, kun oli muuta
tavaraa niin paljon, ettei silmineula olisi sopinut.
Sinne se raukka kuolee kadulle.
Lauralle tuli hätä.
Kuka pelastaa?
Kiltti täti!
Laura nousi sängystä ja hiipi pitkässä valkoisessa yöpaidassaan Leenan
luo kyökkiin tiedustamaan, missä asuu se täti.
Kyökissä oli kirkasta, kun kuu paistoi huoneeseen ikkunan täydeltä.
Mutta varjoiselta seinältä vuoteesta kuului kuin suuren koiran vihaisia
murahduksia. Laura jäi vähän pelästyneenä seisomaan keskilattialle
hopeankirkkaaseen kuutamoon.
»Eikö Leena olekaan täällä?» huusi hän.
Koira herkesi murisemasta.
»Missä Leena on?»
Joku nousi istumaan vuoteessa, katsoi kummasti, silmät suurina päässä,
ja sanoi:
»Minä olen vain halpa palvelija, että minulle näin suuri kirkkaus
tapahtuu.»
Laura tunsi nyt hänet Leenaksi ja alkoi toimittaa asiaansa. Leena ei
ymmärtänyt. Laura selitti sitten asiansa alusta alkain ja laajasti. Mutta

Leena puhui kummallisia ja vuoroin voivotteli, vuoroin itki.
Kyselyillä ja suurella miettimisellä ja sovittelemisella oli Laura lopuksi
ymmärtävinään asian niin, että hänen itsensä on käännyttävä Rooman
herran puoleen pyynnöllä. Ja hän jätti Leenan yksinään rukoilemaan
kyökin lattialle ja kiirehti isäänsä herättämään.
Lehtori aluksi säikähti, mutta sitten rauhoittui kokonaan, kun oli
huomaavinaan, että Laura kulki unissaan.
»Rakas isä», sanoi Laura ja hartaasti pyysi isää kirjoittamaan hänen
puolestaan Rooman herralle, hyvälle Paavo Antikristukselle, että tämä
käskisi kiltin tädin, joka asuu tässä kaupungissa pihan perällä,
noutamaan Lauran veljen siitä suuresta kaupungista.
Kun