Pikku ihmisiä | Page 6

ja yhteen ääneen sitten
kysyivät:
»Minkä vuoksi ei?»
»Kirsti on kuollut.»
»Onko sekin särkynyt?» huudahti lehtori katsahtaen vaistomaisesti
Leenaan, joka seisoi ovella odottelemassa kirjeen lukua ja nähdäkseen
sen vaikutusta.
Lauran vastaus kuului:
»Kirsti Päivölä lyhyen taudin sairastettuaan levollisesti nukkui
kuoleman uneen tänään kello viisitoista minuuttia. -- Kiltti äiti, voileipä
ja pikkuruikkuinen pala juustoa, saanko?»
Lehtori syöksyi rouvan kamariin, sytytti sähkövalon
vaaleanvihertävään kattolyhtyyn ja paneutui Päivölän eteen maata. Sen
salissa oli pimeää, ainoastaan kuvastimen kohdalla kuumotti sen verran,
että näkyi sen hyllylaudalla Veli Erkki vainajan hattu ja hopeinen vyö.

Mutta Päivölän makuuhuoneeseen paistoi kattolyhdyn valo värikkäiden
ikkunain läpi omituisella valaistuksella. Sinne tirkistäessään lehtori
näki Kirstin valkoisessa puvussa makaavan sängyssä.
Kuollut?
Niin kalpea kuin kuollut.
Ennen avonaisina niin kirkkaat, iloa hymyilevät ja sitten raollaan syvää
tuskaa kyynelöivät silmät olivat nyt ummessa ja syvä rauha lepäsi
pitkäripsisillä silmäluomilla, rauha otsalla ja valkoisilla ohimoilla.
Mutta kaunishuulisen suun ympärillä oli vakava, surumielinen ilme.
Ooh, miten se oli hänen vaimonsa näköinen!
»Kuollut!»
Lehtori painoi päänsä lattiaan.
Siinä hän makasi Kirstin kuolinhuoneen edustalla, kirje ja Veli Erkki
taskussa, ja -- itki.

KOLMAS LUKU.
Lehtorin rouva oli karkottunut kamaristaan niin, että
joululahjatyönsäkin muualla teki. Leena kun kävi siellä jokapäiväistä
siivousta pitämässä, itki tuhersi. Lehtorilla oli kamarissa käyntiä
harvoin, poikkeustapauksissa vain, ja astui huoneeseen huoaten
niinkuin sieltä lähtikin.
Päivölä oli hautakumpu, lehtorin rouvan kamari hiljainen hautuumaan
puisto. Syksyn kauniit päivät sinne paisteellaan lisäsivät kaihoa,
pilviset varjollaan loivat toivottomuutta.
Mutta silloin tällöin kuului kalmistosta peiponpojan
visertelyharjotuksia: Laura siellä lauleskeli.

»En minä ymmärrä», sanoi lehtori vaimolleen, kun he istuivat salissa ja
Lauran laulu kuului taas sieltä synkästä kamarista. »Me luulimme
hänen itkevän itsensä kuoliaaksi, mutta hän laulelee iloisesti. Meihin
koski, hän kylmäksi jäi. Tuleeko hänestä tunteeton ihminen?»
»Lapset kai eivät kuolemaa ymmärrä. Pappilain tyttölasten hautajaiset
ovat yhtä mieluisia ja hauskoja leikkejä heistä kuin heidän häänsä ja
ristiäisensä», selitti rouva. »Mutta muuten ei tapaus liene mennyt aivan
jälkeä jättämättä Lauraankaan», jatkoi hän ja kertoi, että kun Laura,
ollessaan tänään hänen kanssaan kaupungilla, oli huomannut
kauppapuodin ikkunassa pojanhatun, joka oli Veli Erkin hatun
näköinen, oli pyytänyt sen saadakseen ja itkun voimalla koettanut
pakottaa ostamaan.
»Vai niin? Todellakin? Olisi pitänyt ostaa se», sanoi lehtori
pehmoisella säälin äänellä. »Pelkään, että hän piti sinua
sydämettömänä.»
»Mitä hän sillä olisi tehnyt, pojan hatulla?»
»Sepä olisikin ollut hauska nähdä, mitä hän sillä olisi tehnyt. Hänen
kiihkeän halunsa takana täytyi olla jotakin muuta kuin äkillinen,
haihtuva päähänpisto.»
Lehtorin rouva naurahti.
Lehtori punastui ohimoilta. Rouvan nauru ei hänen mielestään ollut
paikallaan, sillä olihan tässä intresantti psykologinen kysymys, jonka
perille oli hauska päästä. Lehtori tapaili muotoa huomautukselleen,
mutta jokaisessa sanassa tuntui hänestä olevan loukkaava kärki, ja hän
pelkäsi äänensäkin sävyä. Sanoakseen mieltä pahoittamatta tuon
yksinkertaisen lauseen, ettei tässä ollut mitään naurettavaa, ei hänellä
ollut muuta keinoa kuin sanoa se vieraalla kielellä:
»Ma chère, il n'y a pas tant à rire.»
Rouva selitti naurunsa syyn: hänen oli yhtäkkiä muistunut mieleen
lapsuutensa ajoilta muuan tapaus, kun hän oli pojaksi pukeutunut. Ja

sen johdosta hän oli nyt ajatellut Lauraa, Veli Erkin hattu päässä.
»Sinäpä sen sanoit», lausui lehtori ilahtuneena ja mielen pohjalla
katumus, että oli antanut itsensä ajatella vaimostaan loukkaavaa. Ja
hymyillen hän jatkoi: »Olen ollut huomaavinani, että tytöt mielellään
leikkivät poikaa. Arvelin jotakin tuon tapaista minäkin, että Laura
tahtoo näytellä Veli Erkkiä. Kysymys on silloin, miten käy Kirstin.
Eikö hän virkoa kuolleista? Minä olen niin utelias näkemään, että
menen Lauran kanssa ostamaan tuon hatun. Tahi: ei! Sinä tietysti
menet, etten minä sinun kustannuksellasi joudu parempaan valoon.»
»Mutta hatun saatuaan Laura alkaa pyytää muitakin Veli Erkin
tamineita», huomautti rouva.
»Ne hankitaan tietysti.»
»Sitten olisi parasta yksintein teettää koko puku Veli Erkin puvun
malliin», sanoi rouva, jota alkoi huvittaa ja haluttaa nähdä Laura Veli
Erkkinä.
»Se on tosi. Silloin hänen kyyneleensä tulee runsaasti palkituiksi»,
myönsi lehtori.
Kumpikin oli niin huvitettu näkemään, mitä tuleman piti, että vaikka
joulu oli jo lähellä, eivät malttaneet jättää pukua joululahjaksi. Ja
lisäksi ostettiin vielä suuri leikkihevonen kärryineen, joihin Laura
mahtui istumaan, kun Lauran mieluisimpia leikkejä oli ollut Kirstin ja
Veli Erkin ajeluttamassa käyttäminen pienellä leikkihevosella.
Merkillistä!
Laura riemastui näistä tavaroista, mutta ei hän Veli Erkiksi pukeutunut,
ei yrittänytkään. Ei sittenkään, vaikka tehtiin siihen suuntaan viittauksia
ja lopuksi suorin sanoin kehotettiinkin. Hän säilytti puvun niineen kuin
se oli laatikossa, jossa se oli tuotu, ja hevonen sai seistä jouten sievine
kärryineen. Hän niitä katseli, vaan ei koskenut. Katseli hymyillen.
»Hän hymyilee kaikelle», sanoi lehtori. »Kaikelle ja aina, istuipa tai

kulki tahi nukkui. Hän pulppuaa hymyä kuin pieni, mutta ehtymätön
lähde vettä.»
Sitä pulppusi niin runsaasti, että Lauran aivan kuin helpotuksekseen
täytyi tuon tuostakin käydä vuodattamassa hymyä isälle ja äidille.
Kesken kaiken, aivan sanaa puhumatta hän juoksi heidän luo, katsoi
silmiin aivan kuin jotakin kysyäkseen tahi sanoakseen, mutta sanojen
sijaan tuli vain hymy, joka heti ilmaisi, ettei ollutkaan mitään
sanottavaa.
Lauran äitiä tuo alkoi vähitellen vaivata, niin että kerran, kun Laura oli
juossut hymyilemässä isälle ja sitten jonkun hetken kuluttua syöksyi
hänen luokseen hymyilemään, juostakseen sitten