Pikku ihmisiä | Page 5

vielä odottaa tietämättä kauheasta onnettomuudesta»,
voivotteli Leena. »Tuolla se hymyilee vain, niinkuin hymyilee
Laurakin kotia tullessaan. Mutta sitten?» Ja Leena ratkesi niin haikeaan
itkuun, ettei lehtori tiennyt mitä tehdä.
Tuli toki rouva kotia.
Hän säikähtyi ensin. Mutta sitten lohdutti Leenaa samoin kuin
itseäänkin:

»Sillä aikaa, kun Laura on lastentarhassa, minä käyn ostamassa
kaupasta samallaisen nuken. Se pannaan Päivölään, ja kun Laura tulee,
ei hän tiedä mitään.»
Lehtorin rouva lähti heti päällysvaatteita riisumatta. Ja Leena sai
elämäntoivoa, mutta oli säikähdyksestä niin rampautunut, ettei kyennyt
jaloilleen lehtorin auttamatta.
Rouva palasi tyhjin käsin kaupungilta. Nukkeja ei ollut enää kaupassa.
Oli sanottu, että uusi lelutilaus saapuu näinä päivinä ja ehkä tulee
silloin niitäkin nukkeja, vaan ei ollut varmaa. Ja rouva heittäysi tuoliin
surullisena.
»Oli se ikävä ja surullinen tapaus», sanoi lehtori istuen ja jääden oikein
tarkemmin tapausta ajattelemaan nyt, kun Veli Erkki tuntui
lopullisestikin menneeltä mieheltä. Ja hän muisteli vainajaa. Oli jäänyt
mieleen monta hauskaa ja kaunista kohtausta, aivan ihmiselämän
todellisia kohtauksia Kirstistä ja Veli Erkistä. Tuossa vielä äsken, kun
olivat leikkineet, hän kuljettaen Veli Erkkiä, Laura Kirstiä, olivat nuket
puhuneet heidän suullaan tulevaisuuden toiveista. Olivat olleet
kirkkaita toiveita. Kirsti oli ehdottanut, että Veli Erkki lukisi tohtoriksi
ja sitten he yhdessä retkeilisivät ulkomailla. Veli Erkki oli luvannut. Ja
oli kuvailtu jo tulevia matkoja ja hauskoja aikoja.
Lehtorin silmät sattuivat Kirstiin, joka istui muutaman kukkajalustan
juurella -- Runebergin puistossa -- odottamassa Veli Erkkiä. Toinen
elossa, toinen kuollut -- niin, todella kuollut. Lehtori huokasi.
»Mutta jos siellä kaupassa sanottiin, että niitä ehkä tulee pian, niin
silloinhan on vielä toivoa», sanoi lehtori lohdutettuna ja lohduttaen. »Ja
sitä paitse: totta kai niitä tilaamalla voi saada ainakin tehtaasta, jossa
niitä on valmistettu. Eihän tässä hätää ole. Ei Veli Erkki olekaan
kuollut!»
Lehtori alkoi selittää, miten asia järjestetään niin, ettei Laura
onnettomuudesta aavistakaan. Se käy varsin sukkelasti ja helposti: hän
jatkaa vain leikkiä siitä, mihin Lauran kanssa olivat lopettaneet.

Lauran kotiatuloon oli lehtorilla kaikki järjestetty. Kirsti oli Päivölässä
hymyilevänä, ja lehtori esitti Lauralle kirjeen Veli Erkiltä, joka selitti,
että hän on mennyt maaseudulle viikoksi tahi pariksi lukemaan
ahkerasti, suorittaakseen tohtorintutkinnon. »Koeta nyt pitää hauskaa
yksinäsi sen aikaa, rakas sisko», niin loppui kirje.
»Onnistui erinomaisesti», hymyili lehtori vaimolleen, kun oli esittänyt
asian Lauralle.
Mutta kun lehtori oli jo jättänyt mielestään koko tapauksen ja istui
työssään, tuli Laura hänen luokseen ja sanoi:
»Oletko, isä, kuullut siitä kauheasta tapaturmasta?»
»Mistä kauheasta tapaturmasta?» kysyi lehtori, luullen että Laura on
jonkun kyökissä kävijän kuullut puhuvan jostakin aivan äsken
tapahtuneesta onnettomuudesta.
Laura kertoi:
»Maaseudulle mennessään Veli Erkki on joutunut pillastuneen hevosen
jalkoihin ja siinä rytäkässä kuollut.»
»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi vähän harmistuneena lehtori, luullen että
Leena oli asian Lauralle ilmoittanut, vaikka oli kielletty sitä tekemästä
ja kehottamalla kehotettu olemaan aivan kuin hänellä ei olisi
vähintäkään tietoa koko Veli Erkin onnettomuudesta.
Laura näytti Veli Erkin hattua ja hopeista vyötä ja muutamia
posliinipaloja, jotka tunsi Veli Erkin poskikappaleiksi ja jotka hän oli
löytänyt salista läheltä yliopiston kirjastoa.
Lehtori oli jähmetyksissään ja jännityksissään. Odotti vain milloin
Laura itkuun räjähtää. Mutta Laura ei räjähtänyt. Aivan levollisena hän
lähti kerrottuaan tuon kauhean tapauksen. Ja päivällistä syödessä Laura
puheli iloisesti ja usein itsekseen hymyili, mikä hänelle oli tullut
omituiseksi tavaksi.

»Meidän neidistä taitaa tulla sellainen tyttö, joka ei pojista välitä»,
sanoi lehtori vaimolleen ihmetellessään tälle sitä kummallista seikkaa,
ettei Laura itkenyt lainkaan Veli Erkin onnettomuutta.
»Niin, en ymmärrä», sanoi rouva. »Päivölän Kirsti kuitenkin näkyy
surevan», jatkoi rouva purskahtaen itse itkuun.
»Kirsti?» ihmetteli lehtori. »Sitäpä on soma nähdä.»
Hän meni tirkistelemään Päivölään.
Kirsti oli Päivölän salin sohvalla puoleksi makaavassa asennossa, niin
että silmät olivat puolitiehen auki.
»Todellakin!»
Sen katse oli nyt hervakka ja kyyneleinen, niin kyyneleinen, ja suu
itkunilmeinen. Hänen äänetönnä maatessaan siinä näytti kuin hän olisi
ollut puoleksi tajuillaan, puoleksi tajutonna, niin synkän surun, niin
mustan murheen vallassa, ettei voinut itkeä ääneen, ei edes valittaa.
Oli tuskallista katsoa.
Tuo syvän murheen kuva painui niin lehtorin mieleen, ettei se jäänyt
silmistä mielenkiintoisimmassakaan työssä. Laura puuhaili iloisena
itsekseen, lauleskeli ja kävi puhelemassa ja hymyilemässä, mutta
sittenkin lehtori odotti malttamattomana uutta Veli Erkkiä, Kirstin
vuoksi.
Pian saapuikin uusi Veli Erkki muutamana iltapäivänä. Lehtorin ja
rouvan iloksi ja riemuksi Leenalle, joka kävi makaamassa melkein joka
päivä Päivölän edessä hokien: minä vaivainen, syntinen.
Lehtori itse oli seremoniamestarina järjestämässä kuolleista nousseen
Veli Erkin kotiatuloa. Hän oli sepittänyt kirjeen, joka oli osotettu Neiti
Kirsti Päivölälle:
»Rakas Sisko.

Olen varma, että sinä olet itkenyt minua kuolleena. Lähellä kuolemaa
olen ollutkin. Minulle sattui tapaturma, josta sitten sinulle kerron
tarkemmin. Olen näin kauan maannut sairaalassa, jonne minut jo
kuolleeksi luultuna oli kannettu. En ole ennemmin kyennyt
kirjoittamaan. Mutta nyt olen terve ja saavun luoksesi pian. Sitten
meidän taas on hauska. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin saan
sinua syleillä, rakas sisko. Siis näkemiin.
Veli Erkki.»
Tämä kirje kädessä ja taskussa Veli Erkki, jonka sopivassa
tilaisuudessa oli ilmestyttävä Päivölään, lehtori istahti illallispöytään ja
asian valmistukseksi kysyi:
»Vieläkö Kirsti itkee?»
»Ei», oli Lauran lyhyt vastaus.
Hämmästyneinä katselivat vanhemmat toisiaan