Pikku ihmisiä | Page 4

on äkkiä
ilmestynyt Kirstin näkyviin salin ovella seisovana, hymyillen niinkuin
hymyillään iloiselle yllätykselle.
Päivölässä ennen oli ollut lehtorin rouvan mielestä niin kaihoisan
hiljaista ja painostavan yksinäistä, että hänen oli ollut kerrassaan
tuskallista katsella tuota alati hymyilevää Kirstiä, mutta nyt siellä näytti
niin vilkkaan eloisalta noiden kahden elämäniloisen olennon näkyessä
neljänä, että hän omasta halustaan makasi pitkät ajat Lauran vierellä
lattialla kuin samanikäinen leikkitoveri.
Leena ei saanut tarpeekseen katsotuksi kerralla eikä kahdella.
»Sanon minä», vakuutti hän puhellen itsekseen maatessaan Päivölän
edustalla kaikessa rauhassa, rouvan ollessa kävelyllä Lauran kanssa.
»Sanon minä, että se on sitten mallevaa, puntista prikkuun. Ei tässä
maailmassa somempaa. Herrattu noita nuoria! Jo ovat onnellisia, ovat.
On tullut se, jota neitonen on odottanut, on tullut ainainen kaivattu,
pitkäin päiväin ajatus, toteutunut on öitten uni. Ja toinen tuolla
ovensuussa autuaana ajattelee: Tuossa on kaunis katsottuni, herttaiseni,
nurmenkukkani. -- Onnellisia olette, jo vain olette. Kunpa kaikki
ihmiset olisivat niin onnellisia...»
Leena vaikeni, hän nieleskeli itkuaan.
Laura, joka oli palannut kävelyltä, tuli kamariin.
Leena nousi ja sanoi heltyneellä äänellä:

»Herra lahjoittakoon sinulle, rakas Laura, kirkkaita päiviä.»
»Mitä Leena tarkottaa?»
Leena jäi vähän aikaa miettimään tehden itselleen selkoa, mitä hän
oikeastaan tarkotti. Sitten, tahtoen peittää tarkotuksensa, sanoi:
»Onnea, onnea ja menestystä, kullannuppu.»
»Leena on erehtynyt», huomautti Laura. »Ei nyt ole minun
syntymäpäiväni eikä nimipäiväni.»
»Ei olekaan mikään päiväsi, kyllä Leena tietää, mutta muuten vain
Leena toivottaa onnea.»
»Kirkastako?»
»Niin, rakas Laura, kirkasta onnea, kirkasta oikein.»
»Minkälaista se kirkas onni on?»
Leena joutui hämilleen. Taas oltiin samassa kuin äsken. Mutta sitten
hänelle äkkiä johtui mieleen mutka. Hän istahti kyykylleen Lauran
eteen, mairehymyssä suu ja sellaisella äänellä kuin olisi luvannut
jotakin, josta Laura riemastuu, hän sanoi:
»Sellaista kirkasta onnea, että Lauralle veli!»
Laura vähän aikaa mietittyään kysyi:
»Eläväkö?»
»Elävä veli, reipas ja rohkea ja iloinen poika», lupaili Leena.
Taas mietittyään vähän aikaa Laura sanoi:
»Sen pitää olla tohtori.»
Se oli niin vakavasti sanottu, että Leenaakaan ei naurattanut, vaan hän

yhtä vakavana myönsi:
»Niin, tohtori! Siitä tulee varmasti tohtori. Lukemallahan tohtoriksi
pääsee.»
Laura alkoi jo mielistyä lahjaan, jota Leena tuntui hänelle toimittelevan
ja tarjottelevan. Uteliaana hän kysyi:
»Roomastako niitä tuodaan?»
Leena hölmistyi. Oli aivan tietämätön, mitä vastata. Laura katsoi häntä
vakavana silmiin ja odotti vastausta. Ei ollut Leenalla muuta neuvoa
kuin antaa mennä:
»Roomasta niitä tuodaan.»
»Joulupukkiko tuo?»
»Tuo väliin joulupukkikin.»
»Tuoko muukin?»
»Tuo muuan kiltti täti.»
Leena oli kuin tulisilla hiilillä, kun keskustelu oli saanut tämän
käänteen. Hän pelolla odotti uusia kysymyksiä ja mietti, miten nyt
pääsisi pian irti koko jutusta. Kun Laura jäi vähäksi aikaa ääneti, niin
Leena käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti kiireellä pois. Mutta kun hän
oli ovella menossa, kuuli hän Lauran äänen:
»Leena.»
Leena kääntyi ja sanoi:
»Laura kulta, Leenalla on jo kiire keittämään.»
Laura sanoi sulalla isänsä suulla:
»No, Leena on hyvä ja toimittaa sen asian, niin minä olen kiitollinen.»

»Minkä asian, kultaseni?»
»Sen pojan, sen elävän veljen sieltä Roomasta.»
Leena pyörähti ja meni kyökkiin, jossa ratkesi nauramaan, ettei
tahtonut loppuakaan tulla.
Leena parka ei aavistanut, että siitä asiasta tuli hänelle vielä ankara
asia.
* * * * *
Syksyllä Veli Erkki kuoli. Kuoli tapaturmaisesti. Ollessaan retkeilyllä
salissa se joutui Leenan jalkoihin ja musertui Leenan kengänkoron alla.
Leena säikähti niin, että lysähti istualleen. Hän ei itkenyt, vaan
voivotteli. Lehtori, joka oli yksin kotona, tuli kamaristaan katsomaan.
Hän luuli, että Leenalle oli sattunut joku taudinkohtaus, ja kysyi:
»Mikä Leenaa vaivaa?»
Leena osotti nukkea ja tukkaansa repien huudahti:
»Minä senkin hevonen!»
»Todellakin», lausui lehtori kumartuessaan katsomaan nukkea.
»Todellakin surullista. Mutta minä pelästyin, että täällä oli
kysymyksessä jotakin vakavampaa.»
»Kyllä tämä on tarpeeksi vakavaa», voivotteli yhä Leena kuin suurissa
tuskissa.
»Ehkä nuken voi vielä korjata», lohdutteli lehtori ja kokoili palasia
lattialta.
»Ei, ei, ei! Ei sitä mestaria tule, joka sen korjaisi, mikä kerran on ollut
minun kompuran jalkani alla», vakuutti epätoivoinen Leena.
»Ei todellakaan», myönsi lehtori katsellessaan onnetonta Veli Erkkiä ja

sen irtonaisia paloja. »Mutta ostetaan toinen nukke, sillähän vahinko on
täysin korvattu.»
»Ja luuleeko lehtori, että se Lauralle kelpaisi?» sanoi Leena kuin
ihmetellen, että lehtori sellaista puhuukaan.
»Samallainen nukke, minä tarkotan», selitti lehtori.
»Mutta, hyvä lehtori, jos se onkin samallainen, niin se ei kuitenkaan ole
sama. Entinen on särkynyt, kuollut, saanut surmansa kauhealla tavalla!
Laura itkee niin, että tulee sairaaksi, ja kun sattuu, niin kuolee, sen
saatte nähdä, lehtori. -- Voi minua vaivaista, syntistä.»
»Niin todellakin», sanoi lehtori miettivästi. Hän ei ollut tuota tullut
ajatelleeksi, että Laura voi onnettomuuden panna pahakseen, että se voi
koskea häneen hyvinkin kovasti. »Mikä tässä nyt neuvoksi
keksittäisiin?»
»Ei mitään neuvoa, ei mitään keinoa. -- Voi minua, minkä
onnettomuuden sain aikaan.»
Lehtori lohdutti Leenaa, että Leena ei ollut yksin syyllinen
onnettomuuteen, vaan oli hänelläkin suuri osa siihen. Hän oli leikkinyt
Lauran kanssa nukeilla, kunnes Lauralle oli tullut aika lähteä
lastentarhaan kesken leikin. Hänen huolekseen oli Laura jättänyt saattaa
nuket Päivölään, mutta hän oli unohuttanut ne tuohon: Kirstin
Runebergin puistoon odottamaan Veli Erkkiä, joka oli mennyt
käymään yliopiston kirjastossa.
»Ja tuolla Kirsti