Pikku ihmisiä | Page 3

olikaan?» Lehtori koetti saada nimeä kiinni. Huomaamatta, että
Leena, joka oli tullut seisomaan hänen eteensä, tarjosi teetä, lehtori
vain katsoi häneen otsa kurtussa ja kummasteli ääneen: »Mikä kumma
hänen nimensä olikaan?»
»Veli Erkki, Veli Erkki», vastasi Leena tokottamalla aivan kuin
koettaen sitä iskettämällä iskettää lehtorin muistiin.

Lehtorin rouva ei voinut olla purskahtamatta nauramaan Leenan
erehdykselle ja hänen hassunkurisuudelleen opettaessaan lehtoria.
Mutta lehtori hymähti vain ja pehmoisella äänellään selitti Leenalle:
»Minä tässä vain muistelin muutaman oppilaani nimeä. Tuo Veli Erkki
on hänen näköisensä.»
»Nii-iin», lausui pitkään Leena nauraen itsekin erehdykselleen. Mutta
sitten alkoi puolestaan selittää: »Minusta tuo Veli Erkki vähän
muistuttaa muuatta tohtoria, vai lieneekö ollut vielä aivan valmis
tohtori?» Leena kääntyi kuin lehtorin rouvalta kysyäkseen, mutta tämä
siirtyi toiselle puolen joulukuusta korjaamaan muuatta kynttilää, joka
oli vähän, vaan ei ollenkaan haitalle asti, kallellaan. Ja Leena jatkoi:
»Kumminkin se jo tohtoroi lomalla ollessaan. Mutta sitten se otti ja
kuoli...»
»Eihän vain tapaturmaisesti?» kysyi keskeyttäen lehtori, josta alkoi
tuntua, että Leena on samalla polulla kuin hänkin.
»Tapaturmaisesti!» vastasi Leena. »Tapaturmaisestipa hyvinkin.
Sairaan luo oli haettu, hevosella, niin se hevonen pillastunut ja siinä
rytäkässä...»
»Mikä hänen nimensä oli?» keskeytti taas lehtori.
»Niin, sanokaa te minulle!» huudahti Leena. »Sen minä vain muistan,
ettei se kumminkaan Palotorninmäki ollut. Mutta rouva sen muistaa?»
»Tarkottaako Leena Vartiovuorta?» kuului rouvan ääni kuusen takaa.
»Vartiovuori juuri!» sanoi lehtori yhteen ääneen Leenan kanssa. »Erkki
Vartiovuori. Vai sieltä hän oli teidän pitäjästä.»
»Ei ollut», kuului rouvan lyhyt vastaväite.
»Naapuripitäjästä hän oli, Selän toiselta puolen», selitti Leena.
»Kanttorin poika.»
»Todellakin. Hänellä olikin kaunis lauluääni», sanoi lehtori. »Hän

esiintyi usein iltamissa täällä soololaulajana. Hänen bravuurilaulujaan
oli tuo, jonka sinäkin, Kirsti, niin hyvin laulat: 'Tuonne taakse
metsämaan'. Hyvin miellyttävä, kelpo poika.»
»Sitäkö lehtori tarkotti?» kysyi Leena.
»Juuri häntä», vastasi lehtori.
»Heti minunkin silmääni pisti, että tuopa on sen tohtorivainajan
näköinen», sanoi Leena ja ihmetteli: »Se on soma, kun nukeissakin voi
tavata jonkun ihmisen näköisyyttä.»
»Eihän se ihme ole», sanoi lehtori. »Nukethan on ihmisen muotoisiksi
muovailtukin. Mutta voi sanoa eläimistäkin, koirasta, kissasta tahi
muusta eläimestä, että tuo on sen tahi sen henkilön näköinen.»
»On totta», hyväksyi Leena lähdössä salista. »Mutta», lausui hän
hämmästyneellä äänellä ja pysähtyi ovelle, »eikö Laura tykkääkään
Veli Erkistä?»
Laura oli panemassa nukkea laatikkoon. Hän oli hyvin vakavan
näköinen. Painettuaan kannen kiinni hän vei laatikon etehiseen, aivan
kuin jättääkseen sen lahjan joulupukille takaisin.
Lehtori ja rouva hämmästyivät. Laurahan oli koko päivän puhunut
Kirstin veljestä, ollut iloinen laatikon tultua ja vielä iloisempi avattuaan
sen.
»Minä tahdon maata», sanoi Laura etehisestä palattuaan.
Tuli hätä, että Laura on sairas. Mutta Laura pudisti päätään kyseltäessä,
eikä hänellä ollut kuumetta lainkaan, kun mitattiin. Lehtori moittien
itseään päätteli, että hän oli liiaksi jännittänyt Lauran mielikuvitusta
kertomuksillaan Kirstin veljestä ja arveli, että miten lienevät
Leenankaan sadut olleet valiten kerrottuja.
Laura makasi ääneti, vaikka ei nukkunut. Hän kyllä piti silmänsä kiinni,
mutta vähän väliä raotti katsahtaen äitiin, joka istui sängyn ääressä.

Vasta kun illalliselle käskettiin ja lehtorin mentyä äiti jäi yksikseen
hänen luokseen, kuiskasi hän:
»Äiti, oliko se hyvin paha mies?»
»Kuka, kultaseni?» kysyi äiti kummastuen ja alkoi hänkin pelätä
Leenan satujen vaikutusta. »Mikä mies?»
»Se tohtori.»
»Mikä tohtori?»
»Se Vartiovuori.»
Äiti hämmästyi niin, että hätkähti kuin säikähdyksissään.
»Hyvä Jumala, mitä sinä, rakas lapseni, puhut?»
»Sinä punastuit, kun puhuttiin, että Veli Erkki on hänen näköisensä. Ja
sinä itkit siellä kuusen takana. Minä näin kyyneliä silmissäsi. Minä
näin.»
Äiti tunsi, ettei hän nyt voi hallita ilmeitään, ja salatakseen itsensä
Lauran katseelta hän kumartui ja painoi poskensa Lauran poskea vasten.
Siinä he sitten puhelivat kuiskaten kuin salaripissä.
»Miten hän oli paha?» kysyi Laura, ripittäjä.
»Ei hän ollut paha», vastasi ripitettävä, äiti. »Päinvastoin hän oli hyvä.
Kuulithan, mitä isäkin sanoi hänestä.»
»Minkä vuoksi sinä sitten itkit?»
»Hänen kuolemaansa.»
»Oliko hän *sinulle* hyvä?»
»Oli, hyvä hän oli.»

»Hänellekö sinä kuvassasi hymyilet?»
»Nuku nyt, rakas kultaseni.»
Laura herkesi äänettömäksi ja hetken kuluttua äiti meni kuvastimen
eteen ja seisoen selin Lauraan järjesteli tukkansa, sormenpäillä
pyyhkieli otsansa, silmäluomet, silmänalustat ja posket. Kääntyi sitten
sivuttain kuvastimen edessä ojentaen ryhtiään. Silloin hän näki
kuvastimessa Lauran istumassa sängyssään.
Ja he kuvastimen kautta hymyilivät toisilleen.
»Kuule, äiti.»
»Mitä, kultaseni?»
»Tuo Veli Erkki tänne minulle.»
Kun äiti lähti hakemaan sitä, huusi Laura jälkeen:
»Elä tuo laatikkoa, tuo vain itse poika.»
Nuken saatuaan Laura katseli sitä vähän aikaa ja sanoi:
»Minä pidän tästä.»
Hän käski äidin mennä illalliselle.
»Ei minua nyt haluta», vastasi äiti.
»Mene vain, ettei isän ole ikävä», sanoi Laura.
Kun lehtori ja rouva palasivat kamariin, niin Laura nukkui
punaposkisena ja hymysuin. Veli Erkki makasi päänalustalla. Lehtori
tuli iloiseksi ja hymyillen katsoen vaimoonsa sanoi:
»Ei niitä ymmärrä noita lapsia.»

TOINEN LUKU.
Seuraavana päivänä esitettiin Päivölässä Veli Erkin kotiintuloa, juuri
sitä hetkeä, kun hän on astunut huoneeseen.
Lehtorin mielestä siinä todellakin olisi ollut hauska taulun aihe: Kirsti
odottaen tulijaa on viimeistelemässä somisteluaan. Hän seisoo
kuvastimen edessä selin katsojaan, mutta hänen kuvaimensa näkyy
edestäpäin vähän sivuttain. Hienohipiäinen poski rusottaa ja
pitkäripsiset silmät säteilevät kohti Veli Erkkiä, jonka kuvain