Pikku haltijoita | Page 7

-- tyttö, joka menee naimisiin, tahtoo tietysti uudessa
kodissaan noudattaa sitä elintapaa, johon hän on tottunut."
Olin vaiti, mutta sisässäni tunsin masentavan aavistuksen, tunsin, että
tämä ylellisyys pian tukahduttaisi kotoisen vapauden, jota
ystäväparkani niin haaveksi.
Häät vietettiin oikealla ajallaan, ja häiden jälkeen oli nuorilla kutsut,
joihin kaikki menimme; me saimme nähdä Billin täydellisen kodin
suurenmoisesti valaistuna ja kuulimme kaikkein kadehtivan hänen
onneaan; mutta se oli miltei ainoa kerta, jolloin siellä kävimme.
Kotiutumisesta, jokapäiväisestä käynnistä ja omista avaimista ei
puhettakaan, me tunsimme olevamme heistä niin kaukana, kuin olisi
nuori pariskunta asunut Tuilleriessä.
Katri, joka aina oli ollut reipas ja vallaton tyttö, alkoi heti kehittää
emännyyslahjojaan ja osoittaa mielipiteitä, jotka niin erisivät hänen
entisyydestään, kuin vanha hiipivä kissa vallattomasta kissanpojasta.

Katri oli itse asiassa hyvä tyttö. Hän oli hyväsydämminen, naisellinen,
ystävällinen ja avulias; mutta sen ohessa äärettömän tarkka ja niin
tunnollinen, että talouden huolet olivat hänet melkein näännyttää, ja
hänen perheessään pidettiin taloudenhoitoa korkeampana taidetta ja
tiedettä -- se oli heillä uskontona. Katrin äiti, tädit ja isoäidit olivat
kuulut mainiosta taloudenhoidostaan. Heitä olisi voinut luulla niitten
hollantilaisten jälkeläisiksi Broeckin kaupungissa, joita Washington
Irving kuvaa, ja jotka sitoivat lehmiensä häntään sinisiä nauharuusuja ja
maalailivat polttopuunsa päät valkoisiksi. Hän kertoo, mitenkä eräs
kuuluisa saarnaaja ei voinut poistaa naisväen huomiota maallisista
askareista, ennenkuin hän rupesi saarnaamaan taivaallisen kaupungin
puhtaudesta, sen muurien kirkkaasta kristallista ja katujen kultaisista
kivistä -- silloin heti kääntyi kaikkien emäntien mieli Zioniin. Näin
juhlallinen ja totinen katsantokanta on jo silloin raskas, kun tyttörukalla
ensi hoidettavanaan on vain yksinkertainen ja halpa koti, saatikka sitten,
kun hänen pitää huolehtia komeista huonekaluista, kun kalliit kristallit
painavat hänen mieltään, kun peilit heijastavat hänen velvollisuuksiaan,
ja koi ja ruoste saattavat tunkeutua huoneisiin ja kaappeihin.
Äiti ja tädit varoittivat Katria juhlallisesti -- he varoittivat häntä koista,
torakoista, kärpäsistä ja pölystä; kaikki huonekalut verhottiin kylmällä
hollannin liinalla, joten ne muistuttivat liinoihin käärittyjä ruumiita --
uutimien tupsutkin saivat oman pienen verhonsa -- ja tyttörukan päähän
sullottiin ohjeita ja määräyksiä kaiken tämän komeuden hoitamisesta,
kunnes se oli niin täynnä, ettei sinne paljon muuta mahtunutkaan.
Bill rukka huomasi pian kotinsa liian täydelliseksi ja tarvitsevansa
asumista ja olemista varten toisen talon, sillä talon ja kodin välillä on
suuri eroitus. Parin vuoden perästä perustimme vaimoni ja minä
kotimme aivan toisten periaatteiden mukaan ja Bill pistäysi usein
meillä, venyttelihe mukavassa nojatuolissa kirjoituspöydän ia sohvan
välillä, huokaili ja nautti hauskasta ympäristöstämme, ihaili lämmintä
avotakkaamme, geraniumia, ruusuja ja lintuja. Mies poloinen oli oikein
hyvillään saadessaan ojentaa jalkojaan ja liikkua vapaasti, kotonaan
pelkäsi hän aina särkevänsä tai hävittävänsä jotain. "Katri on kunnon
tyttö", sanoi hän, "ja tahtoisi tehdä minun mieleni mukaan, mutta hän ei
saa seurata tahtoaan. He antavat hänelle niin paljon neuvoja ja

sälyttävät hänen päällensä niin raskaan taakan, että tyttö rukka on
nääntyä, hän onkin jo ihan laihtunut ja sairaan näköinen. Sitten asuu
Saara täti meillä ja vahtii koko taloa kuin poliisi; on siinä ihmisparka
ihan helisemässä. Huoneet ovat kyllä komeat, mutta niin jylhät ja
kolkot! -- ei auringonsädettä eikä valoa nimeksikään, vieraan tullessa
kohotetaan hiemasen rullakartiinia. He pelkäävät niin sanomattomasti
kärpäsiä, ja kaikki peilit ja taulunpuitteet ovat harson peitossa
maaliskuusta joulukuuhun. Kyllä meidän huoneissamme ei ole paikkaa,
mihin kärpänen iskisi!"
"Mutta," sanoin, "laittakaa itsellenne arkihuone, jossa saatte olla mielin
määrin vapaudessanne."
"Siitä ei tule mitään. Katri ja Saara täti ovat asettuneet
makuuhuoneeseemme ja siellä majailevat he kaiken päivää, kunnes
joku vieras tulee. Silloin Katri pukeutuu ja tulee alas. Saara täti väittää
sen olevan ainoan keinon järjestyksen ylläpidoksi, silloin voivat
rullakartiinit olla alhaalla, ja kaikki pysyy paikoillaan; siellä kertoo hän
tyttörukalle kaikenmoisia jonninjoutavia juttuja mummoista ja tädeistä,
joilla oli sellainen järjestys talossaan, että he pilkkosten pimeässä
olisivat löytäneet kaikki tavaransa ilman tulenvaloa. Ja sen voisivat he
meilläkin tehdä. Voisi luulla, että olemme aikeessa lähteä Englantiin ja
että koko talo on lukossa matkaa varten -- ei näy kirjaa, ei paperia, eikä
hansikasta, ei mitään jälkeä ihmisolennosta. Piano on suljettu,
kirjakaappi lukossa, piirrokset piilossa -- kaikki, kaikki sileätä,
kiintonaista, lukittua.
"Jos menen jonkun ystäväni kanssa kirjastoon, löyhkää siellä
ensinnäkin ihan kellarilta, sitten saan suurella vaivalla kiskoa ikkunat
auki, avata ja riuhtoa puolentunnin aikaa, ennenkuin löydän mitään, ja
koko ajan tiedän Saara tädin vahtivan oven takana valmiina
järjestämään ja sulkemaan kaikki jälkeeni. Kaikki halu seurusteluun ja
kanssakäymiseen sammuu sellaisissa oloissa. Entäs suuri, valoisa
ruokahuoneemme suurine ikkunoineen -- luuletko että saamme siitä
iloita, -- ei, Saraa täti ajaa meidät sieltä jo huhtikuun alussa, sillä
kärpäset tahraisivat seinämaalaukset ja porsliinit, ja niin saamme
aterioida pienessä pimeässä putkassa, jonka ikkunat ovat takapihalle

päin, ja Saara täti on siitä kovin innoissaan, hän sanoo Katrin pääsevän
niin paljon vähemmällä, että minun jo senkin tähden pitäisi suostua
syömään putkassa vaikka koko elinaikani. Siitä näet, Kristo, että tilani
on perin tukala, ja koko Katrin suku on siinä vahvassa luulossa, että
mies on tuhmin ja kauhein olento koko luomakunnassa; ja jos hän
jotain saa päähänsä, pitää sitä vastustaa minkä jaksaa. Kuulisit Saara
tädin tuomion meistä: me olemme kaikki härkiä porsliinipuodissa,