Pikku haltijoita | Page 3

Tai jos pienoinen
reikä ilmestyy mukavan sohvamme hauskassa päällisessä.
Suvaitsenhan hyväntahtoisesti onnellisen elämämme todistajain,
vanhain palvelijaimmekin puutteita. Sillä nämä puutteet ovat vain
merkkejä, joita onnen luode ja vuoksi ovat murtaneet kotirantamme
kallioon. Yhtä vastahakoisesti annan parannella vanhaa, kulunutta
huonekalustoa, kuin antaisin uudenaikaisen töhrijän uudistaa vanhaa,
hienoa maalausta.

Näin me miehet -- mutta naiset eivät aina ole samaa mieltä.
Oivallisimmissakin naisissa asuu ilkeä hävityksen haltija, joka usein
puhkee esiin aivan odottamatta. Niinpä olivat Maria ja Jenny, jotka
yhdessä olivat valikoineet sisustuksen Marian uuteen kotiin, usein
moittineet vanhoja huonekalujamme, vertaillen niitä uudenaikaiseen
tyyliin, joka nykyisissä kodeissa vallitsee.
"Oikein hävettää meidän kotimme", kuulin kerran toisen heistä
selittävän äidilleen, "entäs tämä vanha mattoriepu!"
Minua tämä puhe loukkasi. Tiesin kyllä, että nukkainen vaate, joka
peitti laattian keskustan, oli ostettu ja naulittu siihen -- juhlallisen
perhekokouksen jälkeen -- peittämään liian näkyviä parsimia, joita
onnellisten vuosien kuluessa oli karttunut vahvaan, vanhaan,
kodikkaaseen ystäväämme, kolmivartiseen mattoon, joka oli kudottu
silloin kun kolmivartiset vielä olivat muodissa.
Oli iloinen ja eloisa se päivä, kun brysselimatto viimein, tuuliaispään
jälkeen, jota naiset nimittävät suursiivoamiseksi -- tuotiin sisään ja
naulittiin laattialle. Ihastuksen hyminä kulki suusta suuhun. Vanhat
ystävämme tulivat sitä ihmettelemään, ja kaikki oli paikallaan, mutta
sisässäni vaan asui selvä ja epämääräinen aavistus tulevista
onnettomuuksista.
"Meidän pitää hankkia rullakartiinit", sanoi Maria, nuoruuden
avomielisyydellä, "matto pilaantuu tällaisessa auringonpaisteessa".
"Ja tämä siivoton, pikkuinen kanaarilintunen pitää muuttaa kyökkiin",
sanoi Jenny; "se laittaa sellaista siivoa ja levittää siemeniään yltympäri,
ja kylpiessään loiskuttaa se vettä matolle. Ja, tiedätkö, äiti, ei minusta
sovi pitää kasvia tässä huoneessa. Niistä vuotaa aina vettä matolle,
putoaa kukkia ja kuivia lehtiä, ja vahingosta saattaa ruukku särkyä
tuhansiksi kappaleiksi. Ei silloin hätää, kun vanha matto vielä oli
olemassa, mutta tätä täytyy varoa".
Äiti puolusti kukkiaan, -- monivuotisia sydänkäpyjään --, mutta rupesi
epäröimään ja keskustelemaan niistä tavalla, joka aiheutti uusiin
hyökkäyksiin.

Tunnustan että vapisin, sillä hurjista hurjimpia ovat naiset, jotka ovat
saaneet päähänsä uudistaa ja siivota kotia. Pyhä tuli, jumalallinen
vimma palaa heidän rinnassaan, he ovat kuin Pythiat, ja jokainen tuoli,
jolla he istuvat, muuttuu paikalla loihtivaksi kolmijalaksi. Siksipä me
miehet niin pelkäämmekin niitä tuhoatuottavia kevät- ja syksymyrskyjä,
joita kutsutaan suursiivoamiseksi. Ken tietää minne nämä raivottaret
karkoittavat ystävälliset kotihaltijamme, mitkä synneistämme tulevat
päivänvaloon, ja mitkä vapaudet ja myönnytykset, jotka vaimomme
tavallisena kuolevaisena ollessaan meille antoi, otetaan meiltä pois? Jos
olen saanut luvan pitää tohveliparkani salaisessa nurkassa ja anastanut
takan viereisen tuolin hajanaisille papereilleni ja aikakauskirjoilleni,
riistetään minulta nämä mainiot edut, paperit sullotaan komeroihin ja
tohvelit passitetaan "oikealle paikalleen", saanpa vielä pisteliään
muistutuksenkin siitä epäjärjestyksestä, jossa miehet voivat viihtyä.
Samana iltana kun brysselimatto naulittiin vierashuoneen laattialle.
näin profeetallisen unen. Taideaarteittemme joukossa löytyi pieni
vaskipiirros, erään englantilaisen taiteilijaystäväni tekemä, joka esitti
kotihaltijain temmellystä kirjastohuoneessa, talon asujanten vaivuttua
uneen. Pikku väki on jos jommoisissakin hauskoissa asennoissa.
Muutamat ovat kiivenneet suuren nojatuolin selkänojalle ja katselevat
sieltä alas kuin vuoren huipulta, toiset valtaavat hiilihangon, toiset taas
käyvät noitapiiriin ja tanssivat riemuiten vielä kiiluvalla liedellä.
Käyskentelivätpä jotkut kirjoituspöydälläkin. Yksi oli istuutunut
mustepullolle puhellen jalat ristissä kynänpyyhkimellä istuvan
toverinsa kanssa, kolmannen velikullan heihin katsellessa
hiekkakupista. Se oli hauska pikku kuva, ja herätti minussa ajatuksen,
jonka usein kerroin vaimolleni. Rupesin nimittäin kuvailemaan että se
erityinen turvallisuuden, rauhan ja viihtymisen tunne, joka vallitsee
monessa huoneessa ja kodissa, syntyy tämän haltijaväen
aavistamattomasta läsnäolosta, tämä ajatus oli niin juurtunut minuun,
että se melkein tuli minulle uskonkappaleeksi,
Mutta nyt kerron uneni. Sinä iltana jolloin matto oli tullut kotiimme,
torkahdin vaimoni ja tyttäreni levolle käytyä, sammuneen hiiloksen
eteen nojatuolissani, ja katso! Omassa vierashuoneessani oli kovaa
liikettä ja hommaa. Pieniä harmaita olentoja liikkui siellä edestakaisin,

mutta peräti hämillään. Heille oli jotain pahaa tapahtunut, sillä he
touhusivat ja kuiskuttelivat keskenään, kuin puuhaisivat jotain
erinomaista. Kaari-ikkunalla oli niitä koko joukkonen, käsissään
reppuja ja pusseja kuin matkalle lähtiessä. Kirjoituspöydälläni oli
myöskin kokous mustepullon ympärillä, jossa kiihkeästi keskusteltiin,
toisten kootessa ja sullotessa pikku säkkeihin kaikenmoista
noitatavaraa. Kaikkialla huoneessa oli sama sekamelska, vaimoni
sohvalla ja työkorissa, kaikkialla suuri tyytymättömyys ja hämminki.
Se oli selvää, kotihaltijat puuhasivat suurta, yhteistä muuttoa, he
aikoivat jättää majamme. Minä huokailin, ja ojentaen käteni rupesin
juuri hieromaan sovintoa, kun koko näky hävisi ja heräsin siihen, että
vaimoni seisoi vieressäni, kysyen olenko sairas, vai ahdistiko minua
painajainen kun niin huokailin. Kerroin hänelle uneni ja nauroimme
sille yhdessä.
"Täytyyhän meidän vähän taipua tyttöjen mielen mukaan", sanoi hän.
"Onhan luonnollista, että he tahtovat vähän seurata uutta muotia. Ja
onhan meidän vierashuoneemme hyvin rappiolla, ajatteleppas, kuinka
kauan olemme täällä asuneet ilman minkäänlaista uudistusta."
"Vihaan uudistuksia", huomautin koko sieluni katkeruudella. "Vihaan
kaikkea uutta".
Vaimoni vastasi maltillisesti ja valtioviisaasti, myöntäen olevani
oikeassa. Hän kyllä oli samaa mieltä. Mutta eihän siltä tarvitse suvaita
reikiä sohvan ja nojatuolien päällisissä; eihän siinä mitään pahaa, jos
lähetämme ne verhoilijan luo päällystettäviksi, omasta puolestaan hän
mielellään antoi muuttaa kukkasensa pieneen etelänpuolella olevaan
suojaan, ja kanaarilinnulla oli aivan tarpeeksi hyvä kyökissä, olinhan
usein itse valittanut sen elämöimistä lukiessani ääneen.
Siis sohvamme vietiin verhoilijalle, mutta verhoilija oli kauhuissaan,
nähdessään kömpelön ja vanhanaikaisen huonekalun ja neuvoi
vaimoani