Pikku haltijoita | Page 2

ei mitään hienoa salia, jonne pääsö oli
kielletty, -- ei mitään pöytähopeaa pankinholveissa suuria juhlia varten
säilytettävänä, syödessämme itse halvoista fajanssiastioista.
"Hankkikaamme kaikki yksinkertaista, hyvää ja kestävää", sanoin
silloin vaimolleni, tarjotkaamme ystävillemme mitä meillä itselläkin on,
ei parempaa eikä huonompaa; -- ja vaimoni hymyili minulle

hyväksyväisesti.
Hymyili! Se oli enemmän kuin hymyä! Vaimoni muistuttaa noita
kuperia peilejä, joita joskus olen nähnyt. Kaikki ajatukset, jotka lausun
julki selvästi ja yksinkertaisesti, heijastuvat uudestaan hänestä
tuhansissa pienissä väreissä; hän muodostaa kömpelöt käsitteeni niin
häikäisevän hyviksi, että tuskin enää tunnen niitä omikseni.
Sydämmeni lämpenee, ajatellessani kuinka hauskalta kotimme tuntui jo
hänen ensi kerran sinne astuessaan. Suuri, laaja ja ilmakas huoneemme
kaari-ikkunoineen oli nyt niin lämmin ja valoisa, oikea auringon
mielipaikka. Siellä ei tuntunut sitä koleaa ja vieroittavaa uutuutta, joka
tympäisee miehen tovereita ja panee heidät ajattelemaan: "ei,
Crowfieldille ei ole menemistä arkivaatteissa, he voisivat loukkaantua."
Ei, meidän vierashuoneemme ei tehnyt sellaista vaikutusta; se kertoi
siellä asuvan iloista, luontevaa ja vieraanvaraista väkeä. Niin, vaikkapa
Tuomas Brown olisi tullut metsästyslaukkuineen ja koirineen, ei
miehen eikä koiran olisi tarvinnut tässä huoneessa arastella, sillä
jokainen tunsi, että täällä sitä ollaan kuin kotona.
Toisella puolella uunia oli kirjahyllyni ja kirjoituspöytäni sekavine
papereineen, toisella puolella vaimoni suuri, tilava sohva ja kodikas
työpöytä; siinä istuin ja kirjoitin artikkeleita aikakauskirjaani, ja siinä
hän käänteli, ratkoi ja paikkaili vaatteitaan, siinä oli virkkaus, kudin ja
koruompelu parsimakorin vieressä, sisarellisessa sovussa kirjakauden
viimeisen kirjan kanssa, jota vaimoni selaili, levätessään päivällisen
jälkeen sohvallaan. Kaari-ikkunalla visersivät kanaarilintuset ja kukki
alati raittiita kasveja, taulujen ympärillä seinällä kiemurteli muratti.
Mutta suloisin kaikista oli kumminkin kodin alttari, leimuava liesi,
jonka rattoisa räiske tekee majamme niin lämpimän kodikkaaksi. Minä
yhdyn täydellisesti erääseen amerikkalaiseen kirjailijaan, joka pitää
avonaista takkaa isänmaanrakkauden alttarina. Olisivatko
vallankumoukselliset esi-isämme verissään ja avojaloin kahlanneet
lumessa hiili- ja koksikamiineja puolustaakseen? Enpä luule. Se oli
muisto avonaisesta takasta, kuivine, pilkkomattomine puineen,
räiskyvine liekkineen, leimuavine tulikielineen, joka talven kinosten
läpi valoi heihin rohkeutta ja lämmitti heidän sydäntään tuhansilla
suloisilla muistoilla.

Ystävämme nauttivat istuessaan leimuavan takkamme ääressä --
itsellään heillä ei ollut varaa, sanoivat he, sellaiseen ylellisyyteen, puut
kun olivat niin kamalan kalliita. Mutta varaa heillä kyllä oli perhearvon
ylläpitämiseksi sisustaa komeita vierashuoneita, joissa istuivat vain
kutsujaisissa, ja joissa tietysti avonainen takkavalkea ei ollut
paikallaan.
Kun lapsia alkoi ilmestyä kotiimme, järjesti vaimoni oivallisena
emäntänä heidän kamarinsa parhaimman mukaan: hän antoi heille
lämpöisen, valoisan ja ilmakkaan huoneen, jossa oli kaikkia mitä
nouseva polvi tarvitsee huvikseen ja hyödykseen, mutta kumma oli,
kuinka siitä huolimatta pikku jalat vastustamattomasti tassuttivat
vierashuoneeseemme.
"Voi, kultaseni, miksi kuletat palikkasi tänne yläkertaan?"
"Mamman lookke, mamman lookke", vastasi pienokainen huuli
lerpallaan, eikä muuta puolustusta tarvittu.
Sitäpaitsi oli tämä pikku väki saanut päähänsä, että heidän aarteensa
olivat paremmassa tallessa äidin sohvassa ja isän kirjoituspöydän alla
kuin salaisemmissakaan piilopaikoissa heidän omalla alueellaan.
Minun kirjoituspöytäni oli laivaveistämönä Artturin uudelle laivalle,
tallina Tommin kirjavalle hevoselle ja vaunuliiterinä Kaarlon uusille
ajopeleille, kokonaisen paperinukkearmeijan majaillessa äidin sohvan
nurkassa.
Vähitellen seurasi pienokaisia lauma kotieläimiä leimuavan takan
ääreen. Pojilla oli komea newfoundlandilainen koira, jota juhlallisesti
olimme kieltäneet tulemasta vierashuoneseen; mutta kuinka olikaan,
Artturin ja Tommin rukoukset ja Roverin säälittävä alakuloisuus, sen
katsellessa ikkunaruutujen läpi kylmältä, pimeältä verannalta
lämpimään huoneeseen, saivat sydämmemme sulamaan, ja Rover
hankki itselleen pysyväisen paikan leimuavan lieden ääressä, jossa se
senjälkeen aina sijaitsi perheen ollessa koossa. Sitten tuli vuorostaan
tyttöjen pieni ruskea rottakoira ja villainen puudeli, joka lekotti
vaimoni sohvankulmassa; jokaista eläintä puolusti joku lapsen ääni, ja
pikku sydämmet olivat pakahtua, jos niitä vähänkin ahdistettiin.

Vaimoni ja minä saimme alistua kohtaloomme ja elää tässä
eläintarhassa, varsinkin kun itse asiassa salaisesti olimme hyvin
kiintyneet näihin nelijalkaisiin lapsiin. Näin me siis kasvoimme ja
vaurastuimme yhdessä, -- lapset, koirat, linnut, kukat ja kaikki tyyni; ja
vaikka vaimoni usein emännyyden innossa, johon parhaimmatkin
naiset joskus lankeavat, vakuutti, että me näissä oloissa emme koskaan
voi vieraita vastaanottaa, lohdutin häntä aina kääntämällä hänen
huomionsa siihen vierasvirtaan, joka tulvaili vierashuoneeseemme, ja
josta päättäen ihmiset kovin mielellään kävivät luonamme.
Tuttavamme tuntuivat viihtyvän hyvin siellä; siellä oli hauskaa ja
kodikasta, vapaata ja lämmintä, ja keskustelu sujui hyvästi. Lasten
kasvaessa oli meillä kotona aina jotain hauskaa tekeillä. Artturi ja
Tommi kulettivat meille koulutovereitaan, jotka heti niin kotiutuivat,
että pidimme heitä perheeseen kuuluvina. Tytöillä ei ollut mitään omaa
vierashuonetta, missä vastaanottaa nuoria miestuttaviaan, vaan kaikki
suosion -- ja lemmenosoitukset tapahtuivat laajassa huoneessamme,
joka sohvineen, nojatuolineen ja kodikkaine pikku soppineen oli kodin
lämpimänä keskustana; ja tällä vapaalla ja luontevalla seurustelutavalla
on ollut mainiot seuraukset, sillä tätä kirjoittaessani, ovat jo kaksi
tyttäristäni naimisissa, kolmannen leikitellessä kissaa ja hiirtä hyvin
ihailevaisen, tuttavapiiriimme kuuluvan nuorukaisen kanssa.
Niin lujat kuin huonekalumme olivatkin, alkoi niissä jo näkyä ajan
merkkejä, muistuttaen, että kaikki maallinen on katoavaista. Omasta
puolestani täytyy minun sanoa, ettei minua sellaiset pikku viat lainkaan
häiritse. Laajassa, hauskassa ja vieraanvaraisessa huoneessa, jossa
kaikki esineet vähitellen ja huomaamatta ovat yhdessä vanhenneet, on
rauhallinen ja sopusointuinen leima, joka minua suuresti miellyttää.
Mitäpä siitä, jos suuri, mukava nojatuoli, jossa niin monta ystävää on
istua lekottanut, vähän ravistuukin liitoksissaan?