Pikku haltijoita | Page 2

meill? itsell?kin on, ei parempaa eik? huonompaa; -- ja vaimoni hymyili minulle hyv?ksyv?isesti.
Hymyili! Se oli enemm?n kuin hymy?! Vaimoni muistuttaa noita kuperia peilej?, joita joskus olen n?hnyt. Kaikki ajatukset, jotka lausun julki selv?sti ja yksinkertaisesti, heijastuvat uudestaan h?nest? tuhansissa pieniss? v?reiss?; h?n muodostaa k?mpel?t k?sitteeni niin h?ik?isev?n hyviksi, ett? tuskin en?? tunnen niit? omikseni. Syd?mmeni l?mpenee, ajatellessani kuinka hauskalta kotimme tuntui jo h?nen ensi kerran sinne astuessaan. Suuri, laaja ja ilmakas huoneemme kaari-ikkunoineen oli nyt niin l?mmin ja valoisa, oikea auringon mielipaikka. Siell? ei tuntunut sit? koleaa ja vieroittavaa uutuutta, joka tymp?isee miehen tovereita ja panee heid?t ajattelemaan: "ei, Crowfieldille ei ole menemist? arkivaatteissa, he voisivat loukkaantua." Ei, meid?n vierashuoneemme ei tehnyt sellaista vaikutusta; se kertoi siell? asuvan iloista, luontevaa ja vieraanvaraista v?ke?. Niin, vaikkapa Tuomas Brown olisi tullut mets?styslaukkuineen ja koirineen, ei miehen eik? koiran olisi tarvinnut t?ss? huoneessa arastella, sill? jokainen tunsi, ett? t??ll? sit? ollaan kuin kotona.
Toisella puolella uunia oli kirjahyllyni ja kirjoitusp?yt?ni sekavine papereineen, toisella puolella vaimoni suuri, tilava sohva ja kodikas ty?p?yt?; siin? istuin ja kirjoitin artikkeleita aikakauskirjaani, ja siin? h?n k??nteli, ratkoi ja paikkaili vaatteitaan, siin? oli virkkaus, kudin ja koruompelu parsimakorin vieress?, sisarellisessa sovussa kirjakauden viimeisen kirjan kanssa, jota vaimoni selaili, lev?tess??n p?iv?llisen j?lkeen sohvallaan. Kaari-ikkunalla visersiv?t kanaarilintuset ja kukki alati raittiita kasveja, taulujen ymp?rill? sein?ll? kiemurteli muratti. Mutta suloisin kaikista oli kumminkin kodin alttari, leimuava liesi, jonka rattoisa r?iske tekee majamme niin l?mpim?n kodikkaaksi. Min? yhdyn t?ydellisesti er??seen amerikkalaiseen kirjailijaan, joka pit?? avonaista takkaa is?nmaanrakkauden alttarina. Olisivatko vallankumoukselliset esi-is?mme veriss??n ja avojaloin kahlanneet lumessa hiili- ja koksikamiineja puolustaakseen? Enp? luule. Se oli muisto avonaisesta takasta, kuivine, pilkkomattomine puineen, r?iskyvine liekkineen, leimuavine tulikielineen, joka talven kinosten l?pi valoi heihin rohkeutta ja l?mmitti heid?n syd?nt??n tuhansilla suloisilla muistoilla.
Yst?v?mme nauttivat istuessaan leimuavan takkamme ??ress? -- itsell??n heill? ei ollut varaa, sanoivat he, sellaiseen ylellisyyteen, puut kun olivat niin kamalan kalliita. Mutta varaa heill? kyll? oli perhearvon yll?pit?miseksi sisustaa komeita vierashuoneita, joissa istuivat vain kutsujaisissa, ja joissa tietysti avonainen takkavalkea ei ollut paikallaan.
Kun lapsia alkoi ilmesty? kotiimme, j?rjesti vaimoni oivallisena em?nt?n? heid?n kamarinsa parhaimman mukaan: h?n antoi heille l?mp?isen, valoisan ja ilmakkaan huoneen, jossa oli kaikkia mit? nouseva polvi tarvitsee huvikseen ja hy?dykseen, mutta kumma oli, kuinka siit? huolimatta pikku jalat vastustamattomasti tassuttivat vierashuoneeseemme.
"Voi, kultaseni, miksi kuletat palikkasi t?nne yl?kertaan?"
"Mamman lookke, mamman lookke", vastasi pienokainen huuli lerpallaan, eik? muuta puolustusta tarvittu.
Sit?paitsi oli t?m? pikku v?ki saanut p??h?ns?, ett? heid?n aarteensa olivat paremmassa tallessa ?idin sohvassa ja is?n kirjoitusp?yd?n alla kuin salaisemmissakaan piilopaikoissa heid?n omalla alueellaan. Minun kirjoitusp?yt?ni oli laivaveist?m?n? Artturin uudelle laivalle, tallina Tommin kirjavalle hevoselle ja vaunuliiterin? Kaarlon uusille ajopeleille, kokonaisen paperinukkearmeijan majaillessa ?idin sohvan nurkassa.
V?hitellen seurasi pienokaisia lauma kotiel?imi? leimuavan takan ??reen. Pojilla oli komea newfoundlandilainen koira, jota juhlallisesti olimme kielt?neet tulemasta vierashuoneseen; mutta kuinka olikaan, Artturin ja Tommin rukoukset ja Roverin s??litt?v? alakuloisuus, sen katsellessa ikkunaruutujen l?pi kylm?lt?, pime?lt? verannalta l?mpim??n huoneeseen, saivat syd?mmemme sulamaan, ja Rover hankki itselleen pysyv?isen paikan leimuavan lieden ??ress?, jossa se senj?lkeen aina sijaitsi perheen ollessa koossa. Sitten tuli vuorostaan tytt?jen pieni ruskea rottakoira ja villainen puudeli, joka lekotti vaimoni sohvankulmassa; jokaista el?int? puolusti joku lapsen ??ni, ja pikku syd?mmet olivat pakahtua, jos niit? v?h?nkin ahdistettiin. Vaimoni ja min? saimme alistua kohtaloomme ja el?? t?ss? el?intarhassa, varsinkin kun itse asiassa salaisesti olimme hyvin kiintyneet n?ihin nelijalkaisiin lapsiin. N?in me siis kasvoimme ja vaurastuimme yhdess?, -- lapset, koirat, linnut, kukat ja kaikki tyyni; ja vaikka vaimoni usein em?nnyyden innossa, johon parhaimmatkin naiset joskus lankeavat, vakuutti, ett? me n?iss? oloissa emme koskaan voi vieraita vastaanottaa, lohdutin h?nt? aina k??nt?m?ll? h?nen huomionsa siihen vierasvirtaan, joka tulvaili vierashuoneeseemme, ja josta p??tt?en ihmiset kovin mielell??n k?viv?t luonamme. Tuttavamme tuntuivat viihtyv?n hyvin siell?; siell? oli hauskaa ja kodikasta, vapaata ja l?mmint?, ja keskustelu sujui hyv?sti. Lasten kasvaessa oli meill? kotona aina jotain hauskaa tekeill?. Artturi ja Tommi kulettivat meille koulutovereitaan, jotka heti niin kotiutuivat, ett? pidimme heit? perheeseen kuuluvina. Tyt?ill? ei ollut mit??n omaa vierashuonetta, miss? vastaanottaa nuoria miestuttaviaan, vaan kaikki suosion -- ja lemmenosoitukset tapahtuivat laajassa huoneessamme, joka sohvineen, nojatuolineen ja kodikkaine pikku soppineen oli kodin l?mpim?n? keskustana; ja t?ll? vapaalla ja luontevalla seurustelutavalla on ollut mainiot seuraukset, sill? t?t? kirjoittaessani, ovat jo kaksi tytt?rist?ni naimisissa, kolmannen leikitelless? kissaa ja hiirt? hyvin ihailevaisen, tuttavapiiriimme kuuluvan nuorukaisen kanssa.
Niin lujat kuin huonekalumme olivatkin, alkoi niiss? jo n?ky? ajan merkkej?, muistuttaen, ett? kaikki maallinen on katoavaista. Omasta puolestani t?ytyy minun sanoa, ettei minua sellaiset pikku viat lainkaan h?iritse. Laajassa, hauskassa ja vieraanvaraisessa huoneessa, jossa kaikki esineet v?hitellen ja huomaamatta ovat yhdess? vanhenneet, on rauhallinen ja sopusointuinen leima, joka minua suuresti miellytt??. Mit?p? siit?, jos suuri, mukava nojatuoli, jossa niin monta yst?v?? on istua lekottanut, v?h?n ravistuukin liitoksissaan? Tai jos pienoinen reik? ilmestyy mukavan sohvamme hauskassa p??llisess?. Suvaitsenhan hyv?ntahtoisesti onnellisen el?m?mme todistajain, vanhain palvelijaimmekin puutteita. Sill? n?m? puutteet ovat vain merkkej?, joita onnen luode ja vuoksi ovat murtaneet kotirantamme kallioon. Yht? vastahakoisesti annan parannella vanhaa, kulunutta huonekalustoa,