Pikku Eyolf | Page 8

pitäisi olla niin välinpitämätön! Niin varma siitä, että
sinä omistat minut!
ALLMERS,
(tulee lähemmäs).
Mitä sillä tarkoitat?
RITA,
(vapisevin huulin).
En ole milloinkaan, ainoallakaan ajatuksella ollut uskoton sinulle,
Alfred! En koskaan silmänräpäykseksikään.
ALLMERS.
Et, Rita, sen minä tiedänkin. Minä tunnen sinut niin hyvin.
RITA,
(säihkyvin silmin).
Vaan jos halveksit minua --!

ALLMERS.
Halveksin --! Minä en ymmärrä, mitä sinulla on mielessä.
RITA.
Ooh, sinä et tiedä mitä kaikkea minussa voisi nousta, jos --
ALLMERS.
Jos --?
RITA.
Jos minä joskus huomaisin, ettet sinä enään välittäisi minusta. Et enään
pitäisi minusta niin kuin ennen.
ALLMERS.
Vaan, Rita, rakkaimpani, -- se on inhimillinen muutos vuosien kuluessa,
-- täytyyhän sen joskus tapahtua, meidänkin yhteiselämässämme.
Aivan niinkuin kaikkien muidenkin.
RITA.
Ei koskaan tapahdu se minussa! Ja minä en tahdo tietää mistään
muutoksesta sinussakaan. Minä en voisi sitä kestää, Alfred. Minä
tahdon pitää sinut itselleni kokonaan.
ALLMERS,
(katsoo huolestuneena häntä).
Sinulla on kauhean mustasukkainen luonne --
RITA.
En voi muuksi muuttua, kuin mikä olen (uhkaavasti). Jos sinä jaat itsesi
minun ja jonkun toisen kesken --

ALLMERS.
Mitä sitte?
RITA.
Niin minä sinulle kostan, Alfred!
ALLMERS.
Millä sinä voisit kostaa?
RITA.
En tiedä. -- Kyllä, kylläpä minä tiedänkin!
ALLMERS.
Noo?
RITA.
Minä menen ja heittäydyn --
ALLMERS.
Heittäydyt, sanot sinä?
RITA.
Niin, niin minä teen. Minä heittäydyn suoraan ensimmäisen syliin --
kenen tahansa.
ALLMERS,
(katsoo hellästi häntä ja pudistaa päätään).
Sitä sinä et tee koskaan sinä, minun rehellinen, ylevä, uskollinen Ritani.
RITA,

(käärii kätensä hänen kaulaansa).
Ooh, sinä et tiedä, mikä minusta voisi tulla, jos sinä, -- jos sinä et
tahtoisi minusta enään tietää.
ALLMERS.
En tahtoisi sinusta tietää, Rita? Tuollaista voit sanoakin!
RITA,
(puolittain nauraen, päästää hänet).
Minähän voisin verkkoni laskea tuon, -- tuon tienrakentajan eteen, joka
käy meillä.
ALLMERS,
(keveintynein mielin).
Ah, jumalankiitos, -- sinä siis lasket leikkiä.
RITA.
En lainkaan. Miksikä ei yhtä hyvin hänen eteensä, kuin jokaisen
muunkin?
ALLMERS.
Ei, sillä hän on jo varmaan siksi siteissä.
RITA.
Sitä parempi! Sillä siinä tapauksessa ottaisin hänet toiselta. Ja sehän on
ihan tarkalleen samaa, minkä Eyolf on tehnyt minulle.
ALLMERS.
Sanotko sinä, että meidän pieni Eyolf on sen tehnyt?

RITA,
(etusormi suorana).
Kas niin! Kas niin! Heti kuin vain mainitsetkaan Eyolfin nimen, niin
hellyt sinä ja äänesi vapisee (uhkaavasti puristaen kätensä nyrkkiin).
Oo, sinä voisit melkeen kiusata minut toivomaan -- ooh!
ALLMERS,
(katsoo tuskallisesti häntä).
Mitä voisit toivoa, Rita --!
RITA,
(kiihkeästi, menee hänen luota).
Ei, ei, ei -- sitä en sano sinulle. En koskaan!
ALLMERS,
(menee lähemmäksi).
Rita! Minä rukoilen sinua, -- oman itsesi ja minun tähden, -- elä anna
kiusata itseäsi mihinkään, mikä on pahaa.
(Borghejm ja Asta tulevat puutarhasta. Molemmat näyttävät hillitsevän
mielenliikutustaan. Ovat vakavia ja noloja. Asta jää seisomaan
verantaan. Borghejm tulee huoneeseen).
BORGHEJM.
Kas niin. Nyt olemme, neiti Allmers ja minä, olleet viimeisen kerran
kävelemässä yhdessä.
RITA.
(katsoo säpsähtäen häneen).

Ohoo! -- Eikö kävelyretkeä seuraakaan pitempi matka?
BORGHEJM.
Kyllä. Minä lähden.
RITA.
Te yksinänne?
BORGHEJM.
Niin, minä yksinäni.
RITA,
(katsoo syrjäsilmällä synkästi Allmersia).
Kuulitko, Alfred? (kääntyy Borghejmiin). Minä uskallan panna vetoa,
että pahat silmät ovat tehneet teille kepposen.
BORGHEJM,
(katsoo häneen).
Pahat silmät?
RITA,
(nyökäyttää).
Pahat silmät, niin.
BORGHEJM.
Uskotteko pahoja silmiä, rouva Allmers?
RITA.
Minä olen nyt ruvennut uskomaan pahoja silmiä. Varsinkin pahoja

lapsen silmiä.
ALLMERS,
(liikutettuna, kuiskaa).
Rita, -- kuinka sinä voit --!
RITA,
(puoli ääneen).
Sinä itse, Alfred, teet minusta pahan ja häijyn.
(Etäistä, sekavaa hälinää ja huutoja kuuluu rannalta)
BORGHEJM,
(menee lasiovelle).
Mikä melu siellä on?
ASTA,
(ovelta).
Katsokaa, ihmisiä juoksee laiturille!
ALLMERS.
Mitäpä se voisi olla? (katsahtaa pikimmältään ulos). Poikarakit siellä
telmimässä taas.
BORGHEJM,
(huutaa yli aitauksen).
Pojat hoi! Mikä siellä on?
(Useat vastaavat yhtä aikaa, mikä estää mitään selvästi kuulumasta).

RITA.
Mitä he sanovat?
BORGHEJM.
Sanovat, että siellä on muuan lapsi hukkunut.
ALLMERS.
Lapsi hukkunut?
ASTA,
(levottomana).
Pieni poika, sanovat he.
ALLMERS.
Eikö mitä, nehän osaavat kaikki uida.
RITA,
(huutaa tuskallisesti).
Missä on Eyolf!
ALLMERS.
Ole rauhassa. Rauhassa. Eyolfhan on puutarhassa leikkimässä.
ASTA.
Ei hän puutarhassa ollut --
RITA,
(nostetuin käsin).

Ooh, kunhan se vain ei olisi hän!
BORGHEJM,
(kuuntelee ja huutaa alas).
Kenen lapsi se on?
(Sekavia ääniä kuuluu. Borghejm ja Asta päästävät tukehdutetun
huudon ja syöksevät puiston läpi).
ALLMERS,
(tuskassa).
Se ei ole Eyolf! Se ei ole Eyolf, Rita!
RITA,
(verannassa, kuunnellen).
Shyy; ole nyt hiljaa! Anna minä kuuntelen, mitä he sanovat.
(Rita korvia vihlovalla huudolla pakenee huoneeseen).
ALLMERS,
(hänen jälessään).
Mitä ne sanoivat?
RITA,
(vaipuu nojatuoliin vasemmalla).
Sanoivat: sauva uipi!
ALLMERS,
(melkeen tarmotonna).

Ei! Ei! Ei!
RITA,
(käheästi).
Eyolf! Eyolf! Oo, vaan heidän täytyy pelastaa hänet!
ALLMERS,
(puolihurjana).
Muusta ei kysymystäkään! Niin kallis henki! Niin kallis henki!
(Hän rientää puutarhan läpi).

Toinen näytös.
(Pieni, kapea laakso Allmersin metsässä, rannalla. Vasemmalla
korkeita, vanhoja puita nojallaan. Perällä kallionuomassa virtaa puro,
joka katoaa kivien väliin metsänrinteessä. Polku kiemurtaa puron vartta.
Oikealla ainoastaan yksityisiä puita, joitten välistä vilkkuu vuono.
Edessä näkyy venevalkaman nurkkaa veneineen. Vasemmalla vanhojen
puitten juurella pöytä, jonka ääressä rahi ja pari tuolia, jotka kaikki ovat
tehty hienoista karsikoista. On