Pikku Eyolf | Page 9

raskas, sateinen päivä, kiitäviä
kuuropilviä).
(Alfred Allmers, samassa pukineessa kuin edellä, istuu rahilla
lynkäpäisillään pöytää vasten. Hattu pöydällä edessä. Hän tuijottaa
liikkumattomana ja tajuttomasti vuonolle).
(Vähän myöhemmin tulee Asta Allmers metsätietä. Hänellä on
sateensuoja avattuna).
ASTA,
(menee hiljaa ja varovasti hänen luo).

Alfred, sinun ei pitäisi istua täällä tässä rumassa ilmassa.
ALLMERS,
(nyökäyttää pitkäveteisesti vastaamatta mitään).
ASTA,
(sulkee sateensuojan).
Olen kauan aikaa kuleksinut hakemassa sinua.
ALLMERS,
(väreettömästi).
Kiitos.
ASTA,
(siirtää tuolin ja istuu hänen luo).
Oletko kauankin istunut täällä? Koko ajanko?
ALLMERS,
(ei vastaa. Vähän ajan kuluttua sanoo hän).
Ei, minä en voi sitä käsittää. Minusta on kerrassaan mahdotonta, --
tämä.
ASTA,
(osanottavasti laskee kätensä hänen käsivarrelleen).
Sinua Alfred parka.
ALLMERS,
(tuijottaa häneen).

Onko se siis ainakin totta, Asta? Vai olenko tullut hulluksi? Vai
uneksinko minä? Niin, jospa se olisikin vain unta! Ajattele, miten
suloista, jos minä nyt olisin herännyt!
ASTA.
Oh, jospa tosiaan voisin sinut herättää.
ALLMERS,
(katsoo vuonolle).
Miten säälimättömältä vuono näyttää tänään. Se on niin raskas ja
horruksissa. Lyijyn harmaa, -- kellanvälkkeellä, -- ja kuvastaa
kuuropilvet pintaansa.
ASTA,
(rukoilevasti).
Elä istu, Alfred, tässä tuijottamassa vuonolle!
ALLMERS,
(kuulematta häntä).
Sellainen se on pinnaltaan. Mutta syvällä, -- siellä kulkee äkeä
pohjavirta --
ASTA,
(tuskalla).
Vaan Jumalan tähden, -- elä ajattele syvyyttä!
ALLMERS,
(katsoo lempeästi häneen).

Sinä luulet, että hän makaa tuossa aivan lähellä? Vaan ei, Asta. Elä
usko sitä. Sinun tulee huomata, että tässä käy väkevä virta. Mereen asti.
ASTA,
(heittäytyy, nyyhkyttäen, pöytää vasten, kädet kasvoilla).
Hyvä Jumala, -- hyvä Jumala!
ALLMERS,
(raskaasti).
Sen vuoksi on pikku Eyolf joutunut niin kauas -- kauas pois meistä
muista.
ASTA,
(katsoo pyytävästi häneen).
Voi, Alfred, elä puhu mitään sellaista!
ALLMERS.
Sinähän voit itse sen laskea. Joka olet niin terävä --. Kahdeksan --
yhdeksänkolmatta tunnin --. Odotahan --! Odotahan --!
ASTA,
(huutaa ja panee kädet korvilleen).
Alfred!
ALLMERS,
(hieroo käsiä lujasti pöytään).
Vaan voitko käsittää tarkoitusta siinä, mitä?

ASTA,
(katsoo häneen).
Missä niin?
ALLMERS.
Siinä, mikä on tehty minua ja Ritaa vastaan.
ASTA.
Tarkoitusta siinä?
ALLMERS,
(kärsimättömästi).
Niin, tarkoitusta, sanon minä. Sillä joku tarkoitus kai siinä lienee.
Elämä, olemassaolo, -- sattuma ei voi olla niin aivan aiheetonta.
ASTA.
Niin, kuka voi sanoa mitään varmaa niistä asioista, rakas Alfred?
ALLMERS,
(nauraa katkerasti).
Tosiaan, sinä voit olla oikeassa. Ehkä kaikki menee siis umpimähkään.
Hoitaa itsensä kuin ajelehtiva laivanhylky peräsittömänä. Totta tosiaan,
niin voi yhtähyvin ollakin. -- Siltä se ainakin näyttää.
ASTA,
(ajatuksissaan).
Jospa se nyt ainoastaan näyttäisi --?

ALLMERS,
(kiihkeästi).
Vai niin? Sinä voit siis ehkä selittää minulle. Minä en voi
(lienteämmin). Täällä on Eyolf ja on juuri alkamassa henkisesti
itsetietoista elämää. Hänessä on niin monet mahdollisuudet. Ja suuret
mahdollisuudet. Olisi täyttänyt minun elämäni ilolla ja ylpeydellä. Ja
sitte ei tarvita muuta kuin että vanha hupsu nainen tulee -- ja näyttää
koiraa pussissa --
ASTA.
Vaan emmehän tiedä, miten se oikeastaan on tapahtunut.
ALLMERS,
Tiedämmehän. Pojathan näkivät hänen soutavan vuonon yli. He näkivät
Eyolfin seisovan yksinään laiturin partaalla. Näkivät hänen tuijottavan
hänen jälkeen -- ja aivan kuin pyörtyvän (vavisten). Ja niin Eyolf
syöksähti alas -- ja katosi.
ASTA.
Niin, niin. Vaan kuitenkin --
ALLMERS.
Hän on vetänyt Eyolfin syvyyteen. Siitä saat olla varma.
ASTA.
Vaan, rakas Alfred, minkä vuoksi hän olisi sen tehnyt?
ALLMERS.
Niin -- siinäpä juuri se onkin kysymys! Minkä vuoksi hän? Siinä ei ole
mitään kostoa takana. Ei mitään sovitusvaatimusta, tarkoitan. Eyolf ei
ole koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa. Ei ole ärsytellyt tuota naista.

Ei ole viskellyt kivillä hänen koiraansa. Ei ollut nähnytkään koko
olentoa eikä hänen koiraansa ennen kuin eilen. Ei mitään kostoa siis.
Niin aiheetonta kaikki. Niin järjetöntä, Asta. -- Ja kuitenkin
maailmanjärjestys on sen tarpeessa.
ASTA.
Oletko puhellut Ritan kanssa näistä asioista?
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Minusta tuntuu, että voin puhella tällaisesta paremmin sinun kanssasi
(hengittää syvään). Ja kaikesta muustakin.
(Asta ottaa taskustaan neulomatarpeita ja pienen paperikääryn, Allmers
istuu ja tajuttomasti katselee).
ALLMERS.
Mitä sinulla on siinä, Asta?
ASTA,
(ottaa hänen hattunsa).
Vähän mustaa harsoa.
ALLMERS.
Oh, mitä sillä?
ASTA.
Rita pyysi minun laittamaan sinulle. Laitanko?
ALLMERS.

No niin, kernaasti minun puolestani.
(Asta ompelee harsoa hattuun).
ALLMERS,
(istuu ja katselee häneen).
Missä Rita?
ASTA.
Hän on kävelemässä puutarhassa, luulen minä. Borghejm on hänen
kanssaan.
ALLMERS,
(vähän ihmetellen).
Vai niin. Onko Borghejm täällä tänäänkin?
ASTA.
On. Hän tuli puolipäivän junalla.
ALLMERS.
Sitäpä en olisi luullut.
ASTA,
(ompelee).
Hän piti niin sydämmellisesti Eyolfista.
ALLMERS.
Borghejm on uskollinen sielu, Asta.
ASTA,

(hiljaisesti, lämmöllä).
On; hän on todellakin uskollinen. Se on varma.
ALLMERS,
(kiinnittää katseensa häneen).
Sinä pidät hänestä.
ASTA.
Pidän.
ALLMERS.
Vaan et kuitenkaan voi suostua --?
ASTA,
(keskeyttäen).
Hyvä Alfred, elä puhu siitä!
ALLMERS.
Niin vaan -- sano minulle ainoastaan, minkä vuoksi et voi --?
ASTA.
Minä pyydän sydämmestäni. Elä utele minulta. Sillä se on niin
kiduttavaa minulle. -- Kas niin. Nyt on hattu valmis.
ALLMERS.
Kiitos.
ASTA.
Vaan sitte vielä vasempaan käsivarteen.

ALLMERS.
Siihenkikö harso?
ASTA.
Niin, se kuuluu asiaan.
ALLMERS.
Noo, kun niin tahdot.
(Asta siirtyy lähemmäs ja alkaa ommella).
ASTA.
Pidähän kätesi yhdessä kohti. Niin että en pistä