Pikku Eyolf | Page 7

Pitkälle
-- pitkälle yöhön (valittaen). Niin pitkälle -- niin myöhäiseen, Alfred. --
Ooh, kuinka vihasin sinun työtäsi!
ALLMERS.
Vaan sehän on nyt loppunut.

RITA,
(nauraen viiltävästi).
Johan vain! Kun nyt olet ryhtynyt toiseen, joka on vielä pahempi.
ALLMERS,
(kauhistuneena).
Pahempi! Kun on kysymys lapsesta, sanotko sitä pahemmaksi?
RITA,
(kiivastuneesti).
Sanon, minä sanon. Meidän kahden suhteeseen nähden sanon minä sitä
siksi. Sillä lapsi, -- lapsi, sehän on päälle päätteeksi elävä ihminen
(nousevalla kiihkolla). Vaan minä en kärsi sitä, Alfred! Minä en kärsi,
-- sen sanon sinulle!
ALLMERS,
(katsoo kiinteästi häntä ja sanoo tukehdutetulla äänellä).
Minä monta kertaa olen melkeen peloissani sinun tähtesi, Rita.
RITA,
(synkästi).
Minä itsekin usein pelkään itseäni. Ja sen vuoksi juuri sinun ei pidä
herättää pahaa minussa.
ALLMERS.
Vaan Jumalan tähden, -- teenkö minä sitä!
RITA.

Sinä teet, -- kun sinä pirstot paloiksi pyhimmän välissämme.
ALLMERS,
(liikuttavasti).
Vaan ajattelehan toki, Rita. Onhan se oma lapsesi, -- meidän ainoa lapsi,
josta tässä on puhe.
RITA.
Lapsi on ainoastaan puolittain minun omani (taas syöksevällä äänellä).
Vaan sinun pitää olla minun yksistään! Kokonaan minun! Minulla on
oikeus sitä vaatia sinulta!
ALLMERS,
(kohottaa olkapäitään).
Rakas Rita -- eihän auta mitään vaatia. Kaikki annettakoon vapaalla
tahdolla.
RITA,
(jännitetyin katsein).
Ja sitä et sinä ehkä voi tästälähtien.
ALLMERS.
En, en voikaan. Minun täytyy jakautua Eyolfille ja sinulle.
RITA.
Vaan jos Eyolf ei olisi koskaan syntynytkään? Entä sitte?
ALLMERS,
(kiertelemällä).

Niin, se olisi eri asia. Sittehän minulla olisi ainoastaan sinä, josta pitää.
RITA,
(hiljaa vavisten).
Sittepä toivoisin, että en koskaan olisi häntä synnyttänyt.
ALLMERS,
(hypähtää istumasta).
Rita! Sinä et tiedä, mitä sinä itse sanot!
RITA,
(vapisee mielenliikutuksesta).
Minä synnytin hänet maailmaan sanomattomalla tuskalla. Vaan minä
kestin sen kaiken ilolla ja riemulla sinun tähtesi.
ALLMERS,
(lämpöisesti).
Oo niin, niin, sen minä kyllä tiedän.
RITA,
(päättävästi).
Vaan siinä saa olla sen loppu. Minä tahdon elää elämää. Yhdessä sinun
kanssasi. Kokonaan sinun kanssasi. Minä en voi oleskella ollakseni
ainoastaan Eyolfin äiti. Ainoastaan se. Eikä mitään muuta. Minä en
tahdo, sanon minä! Minä en voi! Minä tahdon elää ja olla sinulle
kokonaan! Sinulle Alfred!
ALLMERS.

Vaan niinhän sinä olet, Rita. Lapsemme kautta --
RITA.
Oo, -- imeliä, mietoja lauseparsia. -- Ei hituakaan muuta. Ei, kuule sinä,
sellainen ei ole minulle niin kerrassaan mitään! Minä olin sopiva
tulemaan äidiksi. Vaan en olemaan äitinä. Sinä saat ottaa minut
semmoisena, kuin olen.
ALLMERS.
Ja sinä olet ennen pitänyt niin sydämmellisesti Eyolfista.
RITA.
Minulla oli niin sääli häntä. Sillä sinä et pitänyt hänestä väliä. Annoit
hänen vain lukea ja hautoa. Etpä häntä melkeen huomannutkaan.
ALLMERS,
(nyökyttää pitkäveteisesti).
Niin; minä olin sokea. Aikani ei ollut vielä tullut --
RITA,
(katsoo häntä).
Vaan nyt se siis on tullut?
ALLMERS.
Niin, nyt vihdoinkin. Nyt näen minä, että ylevin tehtäväni, täällä
maailmassa on, olla oikea isä Eyolfille.
RITA.
Ja minulle? Mikä aijot olla minulle?

ALLMERS,
(lempeästi).
Sinulle olen sellainen, joka sinusta pitää? Sydämmeni hiljaisuudessa
(hän tavottaa Ritan käsiä).
RITA,
(karttaen häntä).
Minä en välitä sydämmesi hiljaisuudesta. Minun pitää saada sinut
kokonaan, kerrassaan! Ja yksinäni! Sellaisena, kuin sinut omistin
suloisina, tulvehtivina ensi aikoina (kiihkeästi ja ankarasti). Minä,
Alfred, en ilmoisena ikänä anna ruokkia itseäni jäännöksillä.
ALLMERS,
(tyynellä mielellä).
Minusta täällä voisi olla niin runsaasti onnellisuutta meille kaikille
kolmelle, Rita.
RITA,
(halveksivasti).
Vai olet sinä niin vaatimaton (istuu pöydän ääreen vasemmalla).
Kuulehan.
ALLMERS,
(lähestyy).
No? Mitä niin?
RITA,
(katsoo häneen mieto hohde silmissä).

Kun sain sähkösanomasi eilen illalla --
ALLMERS.
Niin? Niin mitä sitte?
RITA.
-- niin pukeusin vaaleaan pukuun.
ALLMERS.
Niin, minä näin, että sinä olit vaaleissa, kun tulin.
RITA.
Olin pannut hajalle tukkani --
ALLMERS.
Tuuhean, lemuavan tukkasi.
RITA.
-- niin että se valui yli niskan ja selän --
ALLMERS.
Minä näin. Minä näin sen. Oh miten olit kaunis, Rita!
RITA.
Molemmissa lampuissa oli ruusunpunaiset suojukset. Ja me olimme
kahdenkesken. Ainoat valveillaolijat koko talossa. Ja pöydällä oli
samppanjaa.
ALLMERS.
Sitä en maistanutkaan.

RITA,
(katsoo katkerasti häneen).
Et, se on totta (nauraa kimakasti). "Samppanjaa sull' oli, vaan koskenut
et siihen" -- niin kuin on runossa.
(Hän nousee nojatuolista ja kulkee melkeen kuin väsyksissä paneutuen
sohvalle puolittain pitkäkseen).
ALLMERS,
(kulkee pitkin lattiaa ja pysähtyy hänen eteensä).
Minä olin niin vaipunut vakaviin ajatuksiin. Minä olin päättänyt, Rita,
puhella sinun kanssasi vastaisesta elämästämme. Ja ennen kaikkea
Eyolfista.
RITA,
(hymyilee).
Niinhän sinä teitkin, rakas --
ALLMERS.
Minä en päässyt asiaan. Sillä sinä rupesit riisumaan.
RITA,
Niin, ja sitte sinä puhelit Eyolfista sillä aikaa. Etkö muista? Sinä kysyit,
miten pienen Eyolfin vatsa jaksaa.
ALLMERS.
(katsoo nuhtelevasti häntä).
Rita --!

RITA.
Ja sitte menit sinä sänkyysi. Ja nukuit erinomaisen hyvin.
ALLMERS.
(pudistaa päätään).
Rita, -- Rita!
RITA.
(heittäytyy kokonaan maata ja katsoo Alfrediin).
Alfred?
ALLMERS,
Niin?
RITA,
"Samppanjaa sull' oli, vaan koskenut et siihen."
ALLMERS,
(melkeen ankarasti).
En. Minä en koskenut siihen.
(Hän menee Ritan luota ja asettuu puisto-ovelle. Rita makaa hetkisen
liikkumatta, silmät sulettuna).
RITA,
(hypähtää äkkiä ylös).
Vaan erään asian tahdon sanoa sinulle, Alfred.
ALLMERS,

(kääntyy ovella).
No?
RITA.
Sinun ei pitäisi olla niin levollinen!
ALLMERS.
Levollinen?
RITA.
Niin. Sinun ei