Pikku Eyolf | Page 6

ajattelette varmaankin rakkautta -- ja jotakin sellaista.
BORGHEJM,
(lämpöisesti).
Minä ajattelen kaikkea, mikä on kaunista.
RITA.
Ja, jolla ei koskaan ole loppua. Niin, ajatelkaamme sitä. Toivokaamme
kaikki sitä.

ALLMERS,
(menee heidän luo).
Tienrakennus kai nyt pian loppuu täällä?
BORGHEJM.
Minulta on jo loppunut. Loppui eilen. On sitä ollutkin kotvaksi aikaa.
Vaan, jumalan kiitos, se loppui kuitenkin.
RITA.
Ja te olette siitä niin ylen iloissanne.
BORGHEJM.
Niin, olen oikeinkin!
RITA.
Noo, mutta sen minä sanon --
BORGHEJM.
Mitä niin, rouva?
RITA.
Että se ei ole enään juuri kauniisti, herra Borghejm.
BORGHEJM.
O--hoo? Miksikä ei?
RITA.
Ei, sillä te ette arvatenkaan vastaisuudessa tule hyvinkään usein näille
maille.

BORGHEJM.
En tulekaan, se on totta. Sitä en tullut ajatelleeksi.
RITA.
Noo, mutta kuitenkin aina joskus käytte täällä luonamme.
BORGHEJM.
En voi. Se on minulle, sen pahempi, aivan mahdotonta nyt pitkiin
aikoihin.
ALLMERS.
Vai niin? Minkätähden?
BORGHEJM.
Sillä nyt olen saanut uuden, suuren rakennustyön, johon on heti
ryhdyttävä.
ALLMERS.
Vai niin? (puristaa hänen kättään). Se ilahduttaa minua suuresti.
RITA.
Onneksenne, onneksenne, herra Borghejm!
BORGHEJM.
Shy, Shy! -- minulla oikeastaan ei ole lupa siitä vielä puhua ääneen!
Vaan minä en voi pysyä aisoissani! -- Se on muuan vaikea
tienrakennustyö -- pohjoisessa. Ylikäyntejä vuoriin -- ja muita
uskomattomia vaikeuksia voitettavina! (innostuneena) Oo, sinä suuri,
ihana maailma, -- mikä onni on olla tienrakentaja!
RITA,

(hymyilee ja katsoo häneen kiusottavasti).
Yksistäänkö tienrakennustyön takia te tulette tänään niin rajun iloisena?
BORGHEJM.
En sen takia yksistään. Vaan kaikkien valoisien ja lupaavien toiveitten
takia, joita ilmaantuu minulle.
RITA,
(kuten edellä).
Ahaa, siinä on ehkä jotakin vielä ihanampaa takana.
BORGHEJM,
(katsoo syrjäsilmällä Astaa).
Ken tiesi! Kun onni tulee, niin sehän tavallisesti tulee kuin kevättulva
(kääntyy Astaan). Neiti Allmers, eikö tehtäisi pieni kävelyretki yhdessä?
Sellainen, joita tavallisesti olemme tehneet?
ASTA,
(reippaasti).
Ei, ei kiitos. Ei nyt. Ei tänään.
BORGHEJM.
Noo, lähtekää nyt! Ainoastaan pienen pieni kierros! Minusta tuntuu,
että minulla on niin paljon puheltavaa kanssanne, ennenkuin matkustan.
RITA.
Se on kai jotakin, jota ette saa vielä ääneen puhua?
BORGHEJM.

Hm, se nyt riippuu --
RITA.
Niin, sillä tehän osaatte myöskin hyvin kuiskata (puoliääneen). Asta,
mene hänen kanssaan.
ASTA.
Vaan, rakas Rita --
BORGHEJM,
(pyytäen).
Neiti Asta, -- ajatelkaa, että tämä olisi viimeinen kävelyretkemme,
jäähyväisretki -- pitkiksi, pitkiksi ajoiksi.
ASTA,
(ottaa hattunsa ja päivänvarjonsa).
Niin niin, mennään sitte vähäksi aikaa kävelemään ympäriinsä
puutarhassa.
BORGHEJM.
Kiitos, kiitos siitä!
ALLMERS.
Ja silmätkää vähän Eyolfia samalla.
BORGHEJM.
Niin, Eyolf, tosiaan! Missä Eyolf on tänään? Minulla on jotakin
hänelle.
ALLMERS.

Hän on siellä jossakin leikkimässä.
BORGHEJM.
Todellako! Vai niin, että hän on alkanut leikkiäkin nyt? Muutenhan hän
tavallisesti istui vain sisällä lukemassa.
ALLMERS.
Se on loppuva. Hänestä on tuleva oikein vapaanilman lapsi.
BORGHEJM.
Kas, se on oikein! Ulos vapauteen hänkin, poika parka! Hyvä jumala.
Ei voi mitään parempaa tehdä kuin leikkiä tässä siunatussa maailmassa.
Minusta elämä on kerrassaan kuin leikkiä! -- Niinpä lähdemme, neiti
Asta!
(Borghejm ja Asta menevät verantaan ja puiston läpi).
ALLMERS,
(seisoo ja katsoo heidän jälkeensä).
Kuule Rita, -- luuletko olevan jotakin välejä noilla kahdella?
RITA.
Minä en tiedä, mitä sanoa. Aluksi minä sitä luulin. Mutta Asta on
muuttunut niin kummalliseksi, etten ymmärrä häntä -- näinä viime
aikoina hän on muuttunut.
ALLMERS.
Vai niin? Silläkö aikaa kun minä olin poissa?
RITA.
Niin näinä kahtena viime viikkona olen sen huomannut.

ALLMERS.
Ja sinä luulet, että hän ei nyt enämpi välitä Borghejmista?
RITA.
Ei todenteolla. Ei kokonansa antautumalla. Ehdottomasti. Sitä en usko
(katsoo tarkastavasti häntä). Olisiko sinulla jotakin sitä vastaan, jos hän
pitäisi Borghejmista?
ALLMERS.
Ei minulla oikeastaan sitä vastaan olisi. Mutta kieltämättähän se olisi
huolestuttava ajatus --
RITA.
Huolestuttava?
ALLMERS.
Niin, sillä sinun tulee muistaa, että minä olen vastuunalainen Astasta.
Hänen elämänsä onnesta.
RITA.
Mitä vielä -- vastuunalainen! Onhan Asta aikaihminen! Kyllä kai hän
siis ymmärtää itse valita, sen uskon.
ALLMERS.
Niin, toivokaamme sitä, Rita.
RITA.
Minä puolestani en luule mitään pahaa Borghejmista.
ALLMERS.

Ei, rakkaani, -- enhän minäkään. Päinvastoin. Vaan kuitenkin --
RITA,
(kiinteästi).
Ja minä hyvin mielelläni näkisin, että heistä tulisi pari.
ALLMERS,
(tyytymättömänä).
Jaa, no minkätähden oikeastaan?
RITA,
(lisääntyvällä mielenliikutuksella).
Sen vuoksi, että hän matkustaisi sitte pois Borghejmin kanssa! Eikä
sitte koskaan voisi tulla tänne meille samalla tavoin kuin nyt!
ALLMERS,
(tuijottaa hämmästyksissään häneen).
Toivoisitko pääseväsi Astasta kuitiksi?
RITA.
Sitä juuri toivon, Alfred!
ALLMERS.
Vaan hyvä ihme minkä vuoksi --?
RITA,
(käärii kiihkoisesti kätensä hänen kaulaansa). Sen vuoksi, että sitte
vihdoinkin olisit sinä minulle yksistään! Vaikka -- et sittekään! Et

kokonansa minulle! (purskahtaa kouristusitkuun). Oh, Alfred, Alfred,
minä en voi luopua sinusta.
ALLMERS,
(irrottautuu varovasti hänestä).
Vaan rakkahin Rita, -- olehan toki järkevä!
RITA.
En, minä en välitä rahtuakaan järkevä ollakseni! Minä välitän
ainoastaan sinusta! Sinusta yksin koko maailmassa! (heittäytyy taas
hänen kaulaansa). Sinusta, sinusta, sinusta!
ALLMERS.
Päästä, päästä, -- sinä kuristat minut --!
RITA,
(päästää hänet).
Hyvä jumala, että minä todellakin voisin (katsoo säihkyvin silmin
häntä). Oo, jospa sinä tietäisit, miten olen vihannut sinua --!
ALLMERS.
Vihannut minua --!
RITA.
Niin, -- kun sinä istuit tuolla sisällä itseksesi. Ja haudoit työtäsi.