Pikku Eyolf | Page 5

yksistään. Pitää kai minun
kyetä toimittamaan jotakin muutakin, yhtä tahi toista.
RITA.
Sitäkö sinä mietiskelit istuissasi?
ALLMERS.
Niin, sitä etupäässä.
RITA.
Ja sen vuoksi olit niin tyytymätön itseesi viime aikoina. Ja meihin
muihin myöskin. Niin, sen vuoksi sinä olitkin, Alfred!
ALLMERS,
(katselee eteensä).
Tuossa minä istuin kumarassa pöytäni ääressä ja kirjoitin päivät
pääksytysten. Usein puoliyöhönkin. Kirjoitin ja kirjoitin suurta paksua
kirjaa "*Ihmisen vastuunalaisuudesta*". Hm!
ASTA,
(laskee kätensä hänen käsivarrelleen).
Vaan, rakas Alfred -- se kirjahan on oleva sinun elämäntyösi.
RITA.
Niin, sitähän sinä olet useinkin sanonut.
ALLMERS.
Minä ajattelin niin. Siitä saakka kun tulin aikaiseksi (lämmin katse

silmissä). Sitte sinä laitoit minulle tilaisuuden, jotta saatoin siihen
ryhtyä, sinä rakas Rita --
RITA.
Lorua!
ALLMERS.
-- sinä (hymyilee hänelle) kultinesi ja maine, mantuinesi --
RITA,
(puolittain nauraen, puolittain suutuksissa).
Virkahan vielä siitä, niin minä sinua lyön.
ASTA,
(katsoo huolestuneena Alfredia).
Vaan kirjasi, Alfred?
ALLMERS.
Se rupesi aivan kuin etenemään minusta. Vaan nousemistaan nousi
ajatus korkeammista velvollisuuksista, joilla oli vaatimuksensa minulta.
RITA,
(säihkyvin silmin, tarttuu hänen käteensä).
Alfred!
ALLMERS.
Ajatus -- Eyolfista, rakas Rita.
RITA,

(pettyneenä, päästää käden).
Oh -- Eyolfista!
ALLMERS.
Yhä syvemmällä on pikku Eyolf raukka vallannut sijan minussa. Sen
jälkeen kun tuo onnettomuus tapahtui, että hän putosi pöydältä --. Ja
varsinkin sitte, kun oli varmaa, että se on auttamaton --
RITA,
(kiihkeästi).
Vaan teethän sinä, Alfred, minkä suinkin voit hänen hyväkseen.
ALLMERS.
Niin, koulumestarina. Vaan en isänä. Ja juuri isänä tahdon minä tästä
lähtien Eyolfille olla.
RITA,
(katsoo häneen ja pudistaa päätään).
Minä totta tosiaan en ymmärrä sinua.
ALLMERS.
Minä tarkoitan, että minä kaikin voimin koetan tehdä hänelle sen, mikä
on auttamatonta, niin lieveäksi ja keveäksi kuin suinkin on mahdollista
ajatella.
RITA.
No mutta, -- jumalan kiitos, minä en usko, että hän tuntee sen niin
syvästi.
ASTA,

(liikutettuna).
Kyllä, Rita.
ALLMERS.
Niin, saat olla varma, että hän tuntee sen syvästi.
RITA,
(kärsimättömänä).
Vaan, rakas Alfred, -- mitä voisit sinä enempää tehdä hänen
hyväkseen?
ALLMERS.
Minä koetan valaista kaikki ne monet mahdollisuudet, jotka hämärtyvät
hänen lapsen sielussaan. Kaikki jalot taimet, jotka ovat hänessä idulla,
koetan minä saada kasvamaan -- kukkimaan ja tekemään hedelmää
(lämpöisemmin ja lämpöisemmin, nousee). Ja vielä sitäkin enemmän!
Minä autan häntä saamaan sopusointua hänen toiveittensa ja sen välillä,
mikä hänelle on saavuttamattomissa. Sillä siihen hänestä ei ole nyt!
Kaikki hänen halunsa menevät sitä suuntaa, mikä koko hänen elämänsä
ijäksi jää hänelle saavuttamattomaksi. Vaan minä luon onnellisuuden
tunteen hänen mieleensä.
(Hän kulkee pari kertaa edestakasin lattialla. Asta ja Rita seuraavat
häntä katseillaan).
RITA.
Sinun tulisi ottaa nämät asiat tyynemmin, Alfred.
ALLMERS,
(pysähtyy pöydän luo vasemmalla ja katsoo heitä).
Eyolf on ottava minun elämäntyöni tehdäkseen. Jos niin tahtoo. Tahi

saa hän valita, mikä on täysin hänen omaistaan. Ehkä mieluumminkin
sen. -- No, kaikessa tapauksessa annan minä oman työni jäädä.
RITA,
(nousee).
Vaan, Alfred rakas, -- etkö voi molempia, tehdä omaa työtäsi ja
työskennellä Eyolfin hyväksi?
ALLMERS.
En, sitä en voi. Mahdotonta. Minä en voi itseäni jakaa tässä. Ja sen
vuoksi väistyn minä. Eyolfista on tuleva, täysikelpoinen suvussamme.
Ja minä panen uuden elämäntyöni siihen, että saan tehdyksi hänestä
täysikelpoisen.
ASTA,
(on noussut ja menee hänen luo).
Tämä on vaatinut ankaraa taistelua, Alfred.
ALLMERS.
Niin onkin. Täällä kotona en olisi koskaan saanut itseäni taipumaan. En
koskaan olisi voinut pakottaa itseäni kieltäytymään. En koskaan täällä
kotona.
RITA.
Senkö vuoksi siis sinä lähdit nyt kesällä matkalle?
ALLMERS,
(loistavin silmin).
Niin! Ja minä tulin äärettömään yksinäisyyteen. Sain nähdä nousevan
auringon paistavan tuntureille. Tunsin kuin olevani lähempänä tähtiä.

Aivan kuin keskinäisessä liitossa ja yhteydessä niiden kanssa. Ja silloin
voin minä kieltäytyä.
ASTA,
(katsoo raskaan alakuloisesti häneen).
Vaan et koskaan enään aijo kirjoittaa kirjaasi "Ihmisen
vastuunalaisuudesta"?
ALLMERS.
En, Asta, en koskaan. Minä en voi paloitella itseäni kahdelle, tehtävälle,
sanoinhan. Vaan minä tahdon toteuttaa ihmisen vastuunalaisuuden --
elämässäni.
RITA,
(hymy suupielissä).
Uskotko todellakin, että voit pysyä niin suurissa aikeissa täällä kotona?
ALLMERS,
(tarttuu hänen käteensä).
Minä voin liittoutuessani sinun kanssasi (ojentaa toisen kätensä). Ja
sinun kanssasi myös, Asta.
RITA,
(vetää pois kätensä).
Siis kahden kanssa. Sinä siis kuitenkin voit jakaa itsesi.
ALLMERS.
Vaan rakas Rita --!

(Rita menee pois hänen luotaan ja asettuu ovelle puutarhaan päin).
(Koputetaan keveästi ja kiivaasti oikeanpuoleiselle ovelle. Insinööri
Borghejm astuu reippaasti sisään. Hän on nuorekas, 30 vuotinen mies.
Puheensa hilpeää ja rohkeaa. Käytös sujuva).
BORGHEJM.
Hyvää huomenta, hyvää huomenta, rouva! (pysähtyy ilahtuneena
nähdessään Allmersin). Mitä minä näen! Te jo kotona, herra Allmers?
ALLMERS,
(pudistaa hänen kättään).
Niin, minä tulin yöllä.
RITA,
(hilpeästi).
Hänellä, herra Borghejm, ei ollut enään lupaa.
ALLMERS.
Mutta eihän se ole totta, Rita --
RITA,
(tulee lähemmäs).
Tottapa hyvinkin. Hänen loma-aikansa oli loppunut.
BORGHEJM.
Vai niin, te, rouva, pidätte miestänne niin kiinteästi ohjaksissa?
RITA.

Minä pidän kiinni oikeuksistani. Ja tuleehan toki kaikella olla
loppunsakin.
BORGHEJM.
Noo, ei kaikella, -- toivon minä. -- Hyvää huomenta, neiti Allmers!
ASTA,
(karttamalla).
Hyvää huomenta.
RITA,
(katsoo Borghejmia).
Ei kaikella, sanoitte?
BORGHEJM.
Niin, minä uskon ja luotan, että kaikessa tapauksessa on kuitenkin tässä
maailmassa jotakin, jolla ei ole loppua.
RITA.
Nyt