Pikku Eyolf | Page 4

niiden täytyy!
EYOLF.
Minkävuoksi niiden täytyy?
ROTTA-ULLA.
Juuri sen vuoksi, kun ne eivät tahdo. Sillä ne niin kauheasti pelkäävät
vettä, -- sen vuoksi täytyy heidän veteen.
EYOLF.
Hukkuvatko ne?
ROTTA-ULLA.
Jok'ikinen, jok'ikinen (hiljempaa). Ja sitte niillä on niin rauhallinen ja
hyvä ja pimeä olla, minkä suinkin voivat toivoa, -- nuo sievät
pienokaiset. Nukkuvat siellä alhaalla niin suloisesti ja pitkän unen.
Kaikki nuo, joita ihmiset vihaavat ja hätyyttävät (nousee). Niin,
entiseen aikaan minä en tarvinnut Tiistimiestä. Silloin houkuttelin itse.
Minä yksin.

EYOLF.
Mitä te houkuttelitte?
ROTTA-ULLA.
Ihmisiä. Yhtä enite.
EYOLF,
(jännitettynä).
Mikä se oli se yksi, sanokaa!
ROTTA-ULLA,
(nauraa).
Se oli minun rakkaimpani, se, pieni sydänkäpyseni!
EYOLF.
Missä hän nyt on?
ROTTA-ULLA,
(ankarasti).
Alhaalla kaikkien rottain luona (taas lempeästi). Vaan nyt täytyy minun
taas lähteä toimeen. Aina vain menon muassa. (Ritalle). Eikö
herrasväellä ole minulle vähintäkään tointa tänään? Sillä voisin sen
tehdä nyt samalla kertaa.
RITA.
Kiitoksia; ei ole tarvista.
ROTTA-ULLA.

Niin -- niin, suloinen, kulta rouva, -- sitä ei niin tiedä --. Jos herrasväki
huomaisi täällä jonkun, joka kaivelee ja jäytää, -- jyrsii ja nakertaa, --
niin koettakaa vain saada minut ja Tiistimies käsiinne. -- Jääkää hyvästi,
hyvästi tuhansin kerroin.
(Menee oikeanpuoleisesta ovesta).
EYOLF,
(hiljaa, riemuiten Astalle).
Täti, minäkin olen nähnyt Rotta-Ullan!
(Rita menee verantaan, viilytteleikse leyhyttäen nenäliinalla. Vähä
jälemmin menee Eyolf varovasti ja huomaamatta oikeanpuoleisesta
ovesta).
ALLMERS,
(ottaen salkun pöydältä sohvan luona).
Sinunko tämä on, Asta?
ASTA.
Niin. Minulla on siinä muutamia vanhoja kirjeitä.
ALLMERS.
Ahaa, perhekirjeet --
ASTA.
Sinähän pyysit minua järjestämään ne sinulle matkalla olosi aikana.
ALLMERS,
(taputtaa häntä päähän).

Ja siihenkin sinulla on riittänyt aikaa!
ASTA.
Olen järjestänyt ne osaksi täällä ja osaksi kotonani kaupungissa.
ALLMERS.
Kiitos, Asta rakas --. Oliko niissä mielestäsi mitään erinomaisempaa?
ASTA,
(pintapuolisesti).
Noh -- ainahan sitä on yhtä ja toista tuollaisissa vanhoissa papereissa,
sen arvaat (hiljemmin, vakavasti). Nuo tuossa salkussa, ovat kirjeitä
äidille.
ALLMERS.
No, ne sinä tietysti saat ottaa itsellesi.
ASTA,
(hillitysti).
En ota. Vaan lue sinäkin, Alfred, ne. Joskus -- sitte toiste --. Nyt
minulla ei ole salkun avainta mukanani.
ALLMERS.
Ei tarvitakaan, rakas Asta. Sillä en kuitenkaan lue koskaan äitisi
kirjeitä.
ASTA,
(kiinnittää katseensa häneen).
Sitte minä joskus, -- jonakin rauhallisena iltahetkenä, kerron sinulle

jotakin niistä.
ALLMERS.
Niin, se on toista. Vaan pidä sinä vain äitisi kirjeet. Eihän sinulla
olekaan kovin monta muistoa hänestä.
(Hän ojentaa salkun Astalle, joka ottaa sen ja panee tuolille
päällysvaatteensa alle).
(Rita tulee taas huoneeseen).
RITA.
Uh, minusta tuntui aivan kuin kalmanhaju olisi kulkenut tuon
inhottavan vaimon mukana.
ALLMERS.
Niin, oli hän vähän inhottava.
RITA.
Tunsin itseni melkeen sairaaksi, kun hän oli huoneessa.
ALLMERS.
Muuten minä hyvin ymmärrän tuon pakottavan ja puoleensavetävän
voiman, josta hän puhui. Yksinäisyydessä tuntureilla ja aavikoilla on
jotakin samanlaista.
ASTA,
(katselee tarkastavasti häntä).
Mitä sinulle on tapahtunut, Alfred?
ALLMERS,

(hymyilee).
Minulleko?
ASTA.
Niin, jotakin se on. Niinkuin joku muutos. Rita myöskin on sen
huomannut.
RITA.
Niin, minä näin sen sinusta heti, kun sinä tulit. Vaan se on kai vain
hyväksi, eikö niin, Alfred?
ALLMERS.
Sen pitää olla hyväksi. Ja sen täytyy ja se on oleva hyväksi.
RITA,
(huudahtaen).
Sinä olet kokenut jotakin matkallasi! Elä kielläkään! Sillä minä näen
sen sinusta!
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
En tämän taivaallista -- ulkonaisesti. Mutta --
RITA,
(jännityksissä).
Mutta --?
ALLMERS.

Sisällisesti minussa on kylläkin tapahtunut pieni mullistus.
RITA.
Ah Jumala --!
ALLMERS,
(rauhoittaen, taputtaa hänen kättään).
Se on vain hyväksi, rakas Rita. Siihen voit huoleti luottaa.
RITA,
(istuu sohvaan).
Tämä sinun lopultakin täytyy heti kertoa meille. Kaikkityyni!
ALLMERS,
(kääntyy Astaan).
Niin, istutaan mekin. Niin minä koetan kertoa. Miten parhaiten voin.
(Hän istuu sohvaan Ritan viereen. Asta ottaa tuolin ja istuu Allmersin
luo. Lyhyt äänettömyys).
RITA,
(katsoo häneen odottavasti).
No niin --?
ALLMERS,
(katselee eteensä).
Kun minä ajattelen kulunutta elämääni -- ja kohtaloani -- viimeisten
kymmenen -- yhdentoista vuoden aikana, niin on se melkeen kuin joku

seikkailu tahi uni. Eikö sinustakin, Asta, tunnu siltä?
ASTA.
Monessa suhteessa tuntuu minusta siltä.
ALLMERS,
(jatkaen).
Kun minä, Asta, ajattelen, mitä me kaksi olimme ennen. Me kaksi
köyhää orporaukkaa --
RITA,
(kärsimättömänä).
No, mutta siitähän jo on niin kauan.
ALLMERS,
(kuulematta häntä).
Ja nyt minä istun tässä keskellä varallisuutta ja komeutta. Olen voinut
noudattaa kutsumustani. Olen voinut työskennellä ja harjoittaa tieteitä,
-- aivan mieleni mukaan (ojentaa kätensä). Ja koko tämän suuren,
aavistamattoman onnen -- sen luemme sinun ansioksesi, rakkahin Rita.
RITA,
(puolittain pilalla, puolittain vastenmielisesti, hyväilee hänen kättään).
Herkeä nyt lavertelemasta siitä.
ALLMERS.
Minä mainitsenkin sen ainoastaan jonkunlaisena johdantona. --
RITA.

Noo, jätä koko johdanto --!
ALLMERS.
Rita, -- sinä luulit, että minä lääkärin kehotuksesta lähdin
tunturimatkalle. Mutta niin ei ollut.
ASTA.
Eikö?
RITA.
No mikä se sinut sitte sai matkalle?
ALLMERS.
Se, että minulla ei ollut enään rauhaa työpöytäni ääressä.
RITA.
Rauhaa! Mutta, kultaseni, kuka sinua häiritsi?
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Ei kukaan ulkoapäin. Vaan minussa liikkui tunne, että minä suorastaan
väärinkäytin -- tahi -- ei, jätin käyttämättä parhaat lahjani. Että olen
tuhlannut aikani hukkaan.
ASTA,
(silmät suurena).
Kirjaasiko?
ALLMERS,

(nyökäyttää).
Sillä minulla ei ole kykyä ainoastaan siihen