Pikku Eyolf | Page 3

Tiedätkö sinä, Eyolf, senkin?
EYOLF,
(miettivästi).
Mutta tosiaan! Jos hän kummitteleekin öisin sutena? Uskotko isä?
ALLMERS.
Eikö mitä! -- Vaan menehän nyt puutarhaan vähän leikkimään.

EYOLF.
Eikö sinusta olisi parempi, jos ottaisin jonkun kirjan mukaani?
ALLMERS.
Ei, ei ollenkaan kirjoja tästä lähtien. Mene ennemminkin rantaan
toisten poikain luo.
EYOLF,
(neuvottomana).
Ei, isä, minä en mene poikain luo tänään.
ALLMERS.
Minkä vuoksi et?
EYOLF.
En, kun minulla on nämä vaatteet.
ALLMERS,
(rypistää otsaansa).
Tekevätkö he ehkä pilkkaa sinun -- sievistä vaatteistasi!
EYOLF,
(karttaen).
Ei, sitä he eivät uskalla. Muuten silloin minä löisin heitä.
ALLMERS.
No niin, -- mikäs siinä sitte on --?
EYOLF.

Vaan ne ovat niin raakoja, ne pojat. Ja sitte he sanovat, että minusta ei
milloinkaan tule sotamiestä.
ALLMERS,
(hillityllä mielipahalla).
Minkä vuoksi luulet heidän sitä sanovan?
EYOLF.
He ovat kai kateellisia minulle. Sillä nehän, isä, ovat niin köyhiä, että
heidän täytyy olla avojaloinkin.
ALLMERS,
(hiljaa, tuskan äänellä).
Oo, Rita, -- kuinka tämä kaivelee sydäntäni.
RITA,
(tyynnyttävästi, nousee).
So-so-so!
ALLMERS,
(uhkaavasti).
Vaan ne pojat, ne saavat kerran tuta, kuka on herra, siellä rannalla!
ASTA,
(kuunnellen).
Siellä joku koputtaa.
EYOLF.

Varmaan Borghejm!
RITA.
Käykää sisään!
(ROTTA-ULLA tulee hiljaa ja verkalleen sisään oikean puoleisesta
ovesta. Hän on pieni, henturoinen, kumarainen olento, vanha ja harmaja,
terävät ja tuikeat silmät. Pukunaan vanhanaikainen korjankirjava hame,
musta säpsähattu ja kauhtana. Kädessä suuri, punanen sateensuoja ja
käsivarrella nuorassa riippuu musta pussi).
EYOLF,
(hiljaa, tarttuu Astaa hameesta).
Täti! Tuo on varmaan se!
ROTTA-ULLA,
(niijaa oven suussa).
Nöyrimmästi anteeksi, -- onko herrasväen talossa semmoista, joka
nakertaa?
ALLMERS.
Meilläkö? Ei, ei luullakseni.
ROTTA-ULLA.
Minä näettekös niin erittäin mielelläni auttaisin herrasväkeä pääsemään
sellaisesta.
RITA.
Niin, niin, me ymmärrämme. Vaan meillä ei ole yhtään sitä lajia.
ROTTA-ULLA.

Sepä oli sangen ikävä, se. Sillä nyt olen juuri kierrosmatkallani. Ja kuka
sen tietää, milloin taas tulen näille perukoille. -- Ooh, miten väsyksissä
olen!
ALLMERS,
(osoittaa tuolin).
Niin, siltä näyttää.
ROTTA-ULLA.
Eihän sitä muuten koskaan väsyisi tekemään hyvää noille pienille
raukoille, joita vihataan ja hätyytetään niin ankarasti. Vaan se niin
kovin kuluttaa voimia.
RITA.
Ehkä haluatte istua ja vähän levätä?
ROTTA-ULLA.
Tuhansia kiitoksia (istuu muutamalle tuolille oven ja sohvan välillä).
Sillä koko yön olen ollut toimessa.
ALLMERS.
Vai niin, onko --?
ROTTA-ULLA.
Niin, tuolla saarilla (nauraa kitkattaa). Sinne oli minua niin totisesti
kutsuttu. He kyllä vaikeroivat kovasti sitä. Vaan ei ollut muuta neuvona.
Heidän täytyi, se vieköön, kiltisti haukata muikeaa omenaa (katsoo
Eyolfia ja nyökyttää). Muikeaa omenaa, pieni herra. Muikeaa omenaa.
EYOLF,
(ehdottomasti, vähän alakuloisesti).

Minkä vuoksi heidän täytyi --?
ROTTA-ULLA.
Mitä?
EYOLF.
Haukata sitä?
ROTTA-ULLA.
Joo, sillä he eivät voineet enään toimeentulla. Rottain ja kaikkien
pienten rottasikiöitten vuoksi, ymmärtäähän nuori herra.
RITA.
Uh! Ihmisparkoja, -- oliko heillä niin paljon niitä?
ROTTA-ULLA.
Joo, niin että vilisi (nauraa hiljaa tyytyväisenä). Sängyissä kapusivat ja
kuppelehtivat yökaudet. Maitoastioihin huprahtelivat. Lattioilla
vinkuivat ja ränkyivät juosta, piristäen pitkin ja poikin.
EYOLF,
(hiljaa Astalle).
Minä en mene sinne, täti.
ROTTA-ULLA.
Vaan sitte tulin minä -- ja eräs toinen. Ja me otimme mukaamme ne
kaikki. Nuo pienet, sievät olennot! Me kahden saimme ne kaikki
taltumaan.
EYOLF,

(huutaen).
Voi! Isä! -- kas, kas!
RITA.
Herra jumala, Eyolf sinä!
ALLMERS.
Mikä nyt on?
EYOLF,
(osoittaa).
Tuolla pussissa joku potkii!
RITA,
(vasemmalle, huutaa).
Uh! Toimita hänet ulos, Alfred!
ROTTA-ULLA,
(nauraa).
Noo, ihana, suloisin rouva, elkäähän toki pelätkö tällaista pikkuista
lakkipölkkyä.
ALLMERS.
Vaan mikä se sitte oikeastaan on?
ROTTA-ULLA.
Se on vain Tiistimies (aukasee pussin). Tulepas ulos pimeydestä, sinä
rakkahin ystäväni.

(Pieni, leveä- ja mustakuonoinen koira pistää päänsä pussista).
ROTTA-ULLA,
(nyökyttää ja viittaa Eyolfia tulemaan).
Tulkaa huoleti lähemmäs, pieni runneltu sotilas! Ei tämä pure. Tulkaa
tänne! Tulkaa vain tänne!
EYOLF,
(pysyttelee Astan luona).
En, minä en uskalla.
ROTTA-ULLA.
Eikö nuori herra tykkää, että tällä on lempeä ja rakastettava muoto?
EYOLF,
(hämmästyneenä, osoittaa).
Tuollako!
ROTTA-ULLA.
Niin, tällä justiin.
EYOLF,
(puoliääneen, katsoo tuijottaen lakkaamatta koiraa).
Minusta sillä on kauhein -- muoto, mitä olen nähnyt.
ROTTA-ULLA,
(panee pussin kiinni).
Noo, somistuu se. Somistuu se kyllä.

EYOLF,
(lähestyy ehdottomasti, menee aivan lähelle ja silittää hiljaa pussia).
Viehättävä -- viehättävä se on sittekin.
ROTTA-ULLA,
(varovalla äänellä).
Vaan nyt se on niin väsynyt ja uuvuksissa, raukka. Niin ylen väsynyt
(katsoo Allmersia). Sillä se kuluttaa voimia, -- sellainen leikki, uskokaa
herra.
ALLMERS.
Mitä leikkiä tarkoitatte?
ROTTA-ULLA.
Houkuttelu-leikkiä.
ALLMERS.
Ahaa, koirako se houkuttelee rotat?
ROTTA-ULLA,
(nyökyttää päätään).
Tiistimies ja minä. Me molemmat olemme siinä yhdessä. Ja se käy niin
sievästi. Sitä kelpaa nähdä. Tälle vain nuora kaulanauhaan. Sitte talutan
minä sitä kolme kertaa ympäri talon ja soitan huuliharppua. Ja kun ne
sen kuulevat, niin täytyy niiden ylös kellareista, alas ullakoista ja ulos
reijistään -- kaikki nuo siunatut, pienet otukset.
EYOLF.
Pureeko, tuo ne sitte kuoliaaksi?

ROTTA-ULLA.
Ei sinnepäinkään! Ei, vaan me menemme rantaan, tämä ja minä. Ja ne
seuraavat meitä. Sekä aikaiset että niiden pienet penekset.
EYOLF,
(jännitettynä).
Entä sitte --? Kertokaa!
ROTTA-ULLA.
Sitte me menemme vesille. Minä meloskelen ja soitan huuliharppua. Ja
Tiistimies uipi jälessä (silmät säihkyen). Ja kaikki seuraavat mukana
nuo nakertajat ja nikertäjät, seuraavat meitä syvälle vedelle. Niin, sillä