Pikku Eyolf | Page 2

tuntia.
ASTA.

Poika raukka, pieni ja kalpea Eyolf parka! Täytyykö hänen taas ruveta
opiskelemaan ja opiskelemaan.
RITA,
(kohauttaen olkapäitään).
Alfredhan se niin tahtoo, sen sinä tiedät.
ASTA.
Niin, vaan, minusta nähden, sinä voisit asettua sitä vastaan.
RITA,
(vähän kärsimättömästi).
Eei -- tiedätkös -- siihen en voi minä sekaantua. Alfred ymmärtänee kai
ne asiat paljoa paremmin kuin minä. -- Ja mihin, mielestäsi, Eyolf voisi
ryhtyä. Eihän Eyolf voi juosta ympäriinsä ja leikkiä -- niinkuin muut
lapset.
ASTA,
(päättävästi).
Minä tästä puhelen Alfredille.
RITA.
Niin, rakas Asta, teepäs vainkin se. -- No, siinähän --
(ALFRED ALLMERS, kesäpuvussa, taluttaen Eyolfia, tulee
vasemmanpuoleisesta ovesta. Hän on miellyttävä, solakka mies, 36--37
vuoden ikäinen, lempeät silmät, harva, ruskea tukka ja parta. Vakava ja
miettivä ilme kasvoilla. -- Eyolfilla on univormun tapainen puku,
kultanauhoilla ja kiiltonapeilla. Hän ontuu ja käy kainalosauvalla
vasemmassa kainalossa. Jalka on tarmoton. Hän on pienikasvuinen,
kivuloisen näköinen, vaan silmät kauniit ja älykkäät).

ALLMERS,
(irrottautuu Eyolfista, menee ilahtuneena ja ojentaa molemmat kätensä
Astalle).
Asta! Rakas Asta! Sinä täällä! Että heti sain sinut nähdä!
ASTA.
Minusta tuntui, että minun täytyi --. Terve tulleeksi taas kotia!
ALLMERS,
(pudistaa hänen käsiään).
Kiitos!
RITA.
Eikö hän ole muhkean näköinen?
ASTA,
(tuijottaa herkeämättä häneen).
Uljas! Kerrassaan uljas! Silmistä virkeys loistaa! Sinä varmaan olet
kirjoittanut hyvin paljo matkallasi (ilahtuneena huudahtaen). Ehkäpä
koko kirja on valmis, mitä Alfred?
ALLMERS,
(nostaa olkapäitään).
Kirja --? Jaa, se --
ASTA.
Niin, minä ajattelin, että siellä matkalla sinun on sitä helppo kirjoittaa.

ALLMERS.
Niin ajattelin minäkin. Vaan näes, -- kävikin aivan toisin. En ole
kirjoittanut kirjaani yhtä ainoatakaan kirjainta.
ASTA.
Et ole kirjoittanut --!
RITA.
Vai niin! Minä ihmettelinkin, kun kaikki paperi matkalaukussa oli ihan
koskematta.
ASTA.
Vaan, rakas Alfred, mitä sitte olet koko sen aikaa tehnyt.
ALLMERS,
(hymyilee).
Olen vain kuleksinut ja ajatellut, ajatellut yhtä mittaa.
RITA,
(panee kätensä hänen olkapäilleen).
Ajatellut vähän niitäkin, jotka olivat kotona?
ALLMERS.
Niin olenkin, tiedätkös. Olen ajatellut paljonkin. Joka ainoa päivä.
RITA,
(laskee kätensä).
No, sittehän on hyvin kaikkityyni.

ASTA.
Vaan et ole kirjoittanut kirjaasi? Ja kuitenkin voit olla noin iloinen ja
tyytyväinen? Sepä ei ole muuten sinun tapaistasi. Tarkoitan, silloin kun
kirjoittamisesi käy työläästi.
ALLMERS.
Siinä olet oikeassa. Sillä olen, näetkös, ennen ollut tyhmä. Ajatellessa
liikkuu itsekunkin mielessä parasta, mitä hänessä on. Mitä paperille
tulee, se ei isosti kelpaa.
ASTA,
(huudahtaen).
Sekö ei kelpaa!
RITA,
(nauraen).
Vaan, oletko tullut hulluksi, Alfred!
EYOLF,
(katsoo luottavasti häneen).
Johan toki, isä, -- se kelpaa, mitä sinä kirjoitat.
ALLMERS,
(hymyilee ja silittää hänen tukkaansa).
Niin niin, kun sinä sen sanot, niin --. Vaan usko sinä minua, -- minun
jälestäni tulee eräs, joka on tekevä sen paremmin.
EYOLF.

Ken se olisi? Sano!
ALLMERS.
Annahan ajan kulua. Hän on tuleva ja ilmoittava itsensä.
EYOLF.
Ja mitä sinä aijot sitte tehdä?
ALLMERS,
(totisena).
Sitte menen taas tuntureille --
RITA.
Hyi häpeä, Alfred!
ALLMERS.
-- ylös vuorille ja avaroille aavikoille.
EYOLF.
Kuule isä, etkö uskokin minun parantuvan pian, että minäkin saan olla
sinun mukanasi?
ALLMERS,
(tuskaa tuntien).
Ehkä, pieni poikaseni.
EYOLF.
Se minusta olisi reipasta, jos minäkin voisin kiivetä tuntureita.
ASTA,

(muuttaen puheainetta).
Hei vain, miten sievä ja soma sinä tänään olet, Eyolf!
EYOLF.
Niin, enkö olekin, täti?
ASTA.
Oletpa kuin oletkin. Isänkö vuoksi olet saanut tuon uuden puvun
päällesi?
EYOLF.
Niin, minä pyysin äidiltä. Sillä minä halusin, että isä näkee minut tässä
puvussa.
ALLMERS,
(hiljaa Ritalle).
Sinun ei olisi pitänyt antaa hänelle tuollaista pukua.
RITA,
(tukahtuneesti).
Niin, vaan hän kiusasi minua niin kauan. Pyysi niin hartaasti. En saanut
häneltä rauhaa.
EYOLF.
Ja, kuule isä, -- Borghejm on ostanut minulle jousipyssyn. Ja on
opettanut minua ampumaankin sillä.
ALLMERS.
Vai niin, sehän on oikein erinomaista sinulle, Eyolf.

EYOLF.
Ja kun hän tulee taas ensikerran, niin pyydän, että hän opettaa minua
uimaankin.
ALLMERS.
Uimaan! Minkä vuoksi nyt uimaan tahdot oppia?
EYOLF.
No kun kaikki pojat siellä rannalla osaavat uida. Minä ainoa, joka en
osaa.
ALLMERS,
(liikutettuna, kiertää kätensä hänen ympäri). Sinä saat oppia kaikkia
mitä tahdot! Kaikkia, mitä vain itse haluat.
EYOLF.
Arvaatko isä, mitä enin haluan?
ALLMERS.
Noo? Sanopas.
EYOLF.
Kaikista mieluimmin haluan oppia sotamieheksi.
ALLMERS.
Voi, pikku kulta Eyolf! On monta muuta parempaa kuin se.
EYOLF.
Niin, vaan minunhan pitää mennä sotamieheksi suureksi tultuani.
Senhän tiedät.

ALLMERS,
(hieroo käsiään).
Niin, niin, niin; sittepähän nähdään --
ASTA,
(istuu pöydän ääreen vasemmalle).
Eyolf! Tulepas tänne minun luo, niin kerron sinulle jotakin.
EYOLF,
(menee sinne).
Mitä sinulla, täti, on kerrottavaa?
ASTA.
Kuulehan Eyolf, -- minä olen nähnyt Rotta-Ullan.
EYOLF.
Mitä! Oletko nähnyt Rotta-Ullan! Et ole, sinä vain narraat!
ASTA.
Ei, tosi se on. Minä näin hänet eilen.
EYOLF.
Missä sinä näit?
ASTA.
Minä näin hänet tiellä, vähän matkaa kaupungista.
ALLMERS.

Minä myöskin näin hänet jossakin maalla.
RITA,
(istuen sohvaan).
Ehkä mekin, sitte saamme nähdä hänet.
EYOLF.
Täti, eikö ole kummallinen hänen nimensä: Rotta-Ulla?
ASTA.
Ihmiset sanovat häntä sillä nimellä, kun hän kiertelee maat ja mantereet
ja karkottaa kaikki rotat.
ALLMERS.
Oikeastaan hänen nimensä on kai Hukkanen, muistaakseni.
EYOLF.
Hukkanen? Sehän on pieni susi.
ALLMERS,
(taputtaa hänen päätään).