Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista | Page 8

ei joutanut
kauvan aprikoimaan; hän sieppasi leivän ja pisti sen takkikulunsa

poveen ja alkoi könttiä ulos.
Kauppamiehellä oli kätyrinä eräs maaltaan hävinnyt mies. Hän oli
oikein aika maailman harava ja kauppiaalle kaikki kaikessa. Hän se oli,
joka katsoi kaiken perään, otti vastaan tuotuja tavaroita ja ulosantoi,
mitä ulosannettiin, punnitsi ne ja toi sitten vaan lipun kauppiaalle. Sen
lipun jälkeen sitten kauppias joko maksoi ostetut tavarat tai peri
maksun annetuista.
Tämä kauppiaan kätyri huomasi ukon sauvansa nojassa mennä
könttyröivän pihalla. Oitis juolahti hänen mieleensä, etteiköhän tuo äijä
vaan jotakin siepannut lähtiessään. Muutamalla harppauksella oli hän
ukon luona. Hän huomasi ukon poven olevan liiemmäksi pullollaan.
Sen enempää aprikoimatta sieppasi hän armotta ukon jotenkin
kovakätisesti pihalle seljälleen. Kun ukon hajaantuneessa takkikulussa
ei ollut paksun kiinnipitimiä, vyörähti leipä povesta pihalle.
"Ahaa, vanha junkkari! Vai kuljet sinä semmoisilla retkillä. Talteen
olet olevinasi talon isäntä. Sukkelaan siitä ylös ja lähdetäänpä sitten
kauppiaan luo kyselemään, mitä hän sinullaisesta vieraastansa pitää",
säyhysi kätyri.
Ukko rukka koki kankeasti ja hitaasti kömpiä ylös. Häpeästä ja
ankarasta mielenliikutuksesta hämmästyneenä vapisi hän niinkuin
kahila virrassa.
Kätyri sieppasi leivän toiseen käteensä ja toisella tarttui hän ukon
rinnuksiin ja alkoi raahata vapisevaa ja kankeata ukkoa perässään
kauppiaan kamariin.
"Älkää viekö minua sinne, säästäkää minua", pyyteli vanhus.
"Vai vielä säästää ... ei ajattelemistakaan ... vai varasta säästää",
tiuskasi kätyri ja vei kolin kolia ukon kauppiaan huoneesen.
"Tämmöisiä vieraita ja kaupantekijöitä sitä meillä kulkee! Tämä äijä
pahuus oli kähminyt tuvasta leivän poveensa ja alkoi sen kanssa mennä
könttiä tiehensä. Mutta minä satuin havaitsemaan hänet, sieppasin

leivän pois ja toin sekä leivän että sen varastajan tänne, että itse saatte
tehdä hänen kanssaan, mitä tahdotte, hi, hi, hi, hi", selitteli kätyri
ihastuksissaan.
"Kah pirua ... tekikö niin? Semmoisia ne ovat ... mutta mitä me nyt
tuolle varkaalle teemme?" sanoi kauppias. Sitten käveli hän ukon nenän
eteen ja nyrkkiä puiden tiuskasi: "Miksi varastit minulta leivän?"
Ukko ei hämminkinsä tähden voinut vastata mitään, katsoa tuijotti vaan
vavisten eteensä lattialle.
"Ei sille sen parempaa tarvita, annetaan ryökäleelle hyvästi selkään,
vähemmän vasta tekee mieli varastamaan", ehdotteli tuo uskollinen
kauppapalvelija.
"Se tuollaisille konnille on parasta ... no, aina sinä arvaat, vaan missä
me antaisimme hänelle loimeen?" tuumi kauppias iloissaan.
"Ei sen parempaa ... viedään hänet talliin, siellä on höyläpenkki",
ehdotteli kätyri.
"No sinne ... sehän on sopiva paikka", myönsi kauppias heti.
Nyt he lähtivät kahden raahaamaan ukko-parkaa rangaistuspaikallensa.
Hän oli näljästä ja hämmästyksestä niin voimaton, ettei oman jalan apu
yhtään auttanut, vaan siipenä ne laahasivat jäljessä, kun he häntä viedä
rymyyttivät talliin. Siellä he paiskasivat suulleen hänet höyläpenkille.
Kauppias piti ukkoa niskasta kiinni ja kätyri alkoi huimia räntä
vahvalla ruoskan varrella selkään.
Ukko oli niin voimaton, ettei hän voinut kiemurrella eikä ääntä päästää.
"Kah, pirua! kun on vielä äkänenkin; lyö, lyö lujemmasti, että heltisi",
kehoitti kauppias.
Kätyri koki parantaa kättänsä, mutta sittenkään ei ukko ääntä päästänyt;
hän ei olisi voinut sitä tehdä, vaikka he olisivat hänet kuoliaaksi
pyntänneet.

Kun he olivat kylläkseen ukko-raiskaa hosunneet, sanoi kauppias
vihdoin:
"Heitä jo hiidessä poijes; taitaa se raato kuolla käsiin, jos vielä
pitkitämme".
Sitten he lakkasivat ja menivät nauraa hihittäen pois.
Siihen jäi ukko höyläpenkille makaamaan, eivätkä nuot
oikeudentunnon palvelijat katsoneet häntä sittemmin päin perin, jäikö
hän elämään tai kuoliko hän. Kun ukko siinä kylmässä ikänsä ja
aikansa oli, tointui hän sen verran, että kykeni kompuroimaan ylös ja
lähtemään liikkeelle. Tuosta piinapenkistään tuli hän suorastaan meille
ja tuon tapauksen tähden hän niin ankarasti vapisi.
Monta viikkoa makasi ukko vuoteen hyvinä tuon siveellisen aatteen
edustajilta saadun kylmän kylvyn takia.
* * * * *
Vaikkei se kuulu tähän, tekee mieli ilmoittaa, että ukko elää vielä
varakkaana, kunnioitettuna, tuiki vanhana perheen kanta-isänä
perheensä keskessä sekä kaikkein kansalaisten kunnioittamana, mutta
sangen vanha hän jo on. Kertomuksessa mainittu kauppias on aikoja
sitten tehnyt konkurssin ja ajelehtaa nykyään jätkänä ympäri maan
kurjissa repaleissaan ja kallistaa kylkensä siihen, missä vähänkin on
suojaa. Hänen silloinen kätyrinsä on jo useampia vuosia ollut --
ruodulla, mutta sangen ylpeä on hän vielä.

V.
Rouhu.
Niin Rouhu. Tuo nimi ei ollut sen henkilön oikea sukunimi, vaan kylän
panema. Kuitenkaan ei kylän kesken häntä koskaan muuten kutsuttu,
vaan Sameli Rouhu hän oli aina, kun häntä mainittiin. Tämä kylän
panema nimi ei kuitenkaan ollut annettu missään pahaa eli

halveksumista tarkoittavassa mielessä; oli tarkoitettu vaan nimi
senmukainen, että se olisi soveltunut kuvaamaan miehen luonnetta ja
toimintaa.
Useinkin onnistutaan tuommoisissa kylän panemissa nimissä varsin
sattuvasti ja niinpä tässäkin. Hän oli perheellinen mies ja asui
perheensä kanssa omassa, pienessä torpassaan. Hän oli vahvaruumiinen
ja ankara työmies, sillä hän teki työtä kuin viisi. Pienen torppansa
viljeli hän pian rajoja myöten niin tarkkaan, ettei tekemätöntä löytynyt
niin paljoa, että olisi aidan varaseipään tekemättömälle maalle voinut
pistää.
Luonnollista oli, ettei semmoiselle työmiehelle voinut torpassa kaikin
ajoin työtä riittää. Mutta hän ei voinut työttä olla. Hän haki sitä muualta
ja sai. Päiväläiseksi hän ei mielellään ruvennut, vaan sitä
halukkaammin teki hän urakkatöitä. Hän ei katsonut oliko urakka
edullinen muiden mielestä