Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista | Page 7

toviin aikaan ei hän voinut
läähätyksensä tähden mitään vastata. Vihdoin sanoi hän katkonaisesti:
"Su--suonta mi--minä lyöt--lyöttäisin".
Minä hämmästyin. Hän näytti niin surkastuneelta, kuihtuneelta ja
verettömältä, ettei olisi luullut hänessä löytyvän verta enempää kuin
kärpäsessä. Koetin selittää hänelle, ettei häntä suinkaan veren viat
vaivaa. Sanoin, että luuloni mukaan olisi se hänen surmansa, jos
häneltä viimeisetkin veripisarat pois laskettaisiin. Muutoin koin
selitellä, ettei minulla edes ole suonirautaakaan ja ettei nykyaikana
eräät lääkäritkään hyväksy suonen avaamista.
"Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin ukolta sitten.
"Eipä ne syöntikerrat näinä aikoina niin tiheään tapahdu, nimittäin
oikeata ruokaa. Kyllähän tuota olkia ja petäjää ... mutta eipä se tunnu
ravitsevan enään näin vanhaa miestä. Jopa siitä on kulunut kolme

viikkoa, kun olen selvää leipää nähnytkään", arveli ukko.
Annoin vaimolleni viittauksen, että hän panisi ukolle ruokaa.
Sillä välin kysyin ukolta: "kuinka te olette jaksanut noin heikkona
jalkasin tulla kylälle?" sillä ukon kotiin oli puoli penikulmaa matkaa.
"Kyllähän tuota tulla, mutta mitenkä täältä päässee kotia", sanoi hän.
"Kun ette ottanut hevosta", arvelin minä.
"Olihan niitä ennen useitakin hevosia, mutta nyt ei ole ainoatakaan,
sillä useain katovuotten aikana on täytynyt tehdä velkaa ja niistä
veloista ovat he ryöstäneet talon aivan puti puhtaaksi; ei ole enään
maahan putoavaa. Harmiksi tahtoo käydä, kun kaikki meni ja velka ei
lyhennyt sanottavaa, sillä melkein kaikki menivät ryöstöpalkkoihin.
Koetin rukoilla kauppamiehiä, että odottaisivat vielä, mutta armoa ei
tullut, vaikkei he itsekään siitä hyötyneet, kun kaikesti ei myöty
omaisuus riittänyt ryöstöpalkkoihinkaan. Mistä ne tänä aikana
rahamiehet tulevat, jotka kalusta jotakin antaisivat", kertoi ukko.
Sillä välin oli vaimoni laittanut ruoan ja tuli nyt minulle sen
ilmoittamaan.
Kehoitin ukkoa menemään syömään, mutta sen kuultuansa rupesi hän
kovemmin vapisemaan.
"Mitäs nyt... En minä sitä varten ... eihän niitä tänä aikana voi kaikkia
ruokkia. Vuovasin vaan tänne kylälle jotakin saadakseni, mutta eipä
täälläkään näy olevan mitään saatavana -- -- kun pääsisin vaan täältä
kotiin. -- Te olette liiankin hyviä. Enhän minä toki teiltä", esteli ukko
hajamielisesti.
Otin häntä kädestä kiinni ja talutin hänet syömään. Syödessäänkin
vapisi hän niin kovin, ettei ollut ruokaa suuhunsa saada. Poistuin poijes,
antaakseni hänelle yksittäistä rauhaa, että hän olisi paremmin voinut
syödä, sillä hän näytti häpeävän vapisemistaan.

Kun tulin takaisin oli hän jo penkillä istumassa.
"Kiitoksia paljon ruuan edestä! En tohtinut paljon syödä ... tuntuu niin
raukasevan", sanoi hän.
Toimitin hänet vuoteesen maata ja pian vaipui hän raukeaan uneen.
Pari tuntia maattuaan, heräsi hän ikäänkuin jotakin säikähtäen ja alkoi
kiireesti kömpimään ylös.
"Kun jaksaisin nyt vaan kotiin", sanoi hän ylös päästyänsä.
Minua kovin kummastutti, kun ukko ei vavissut nyt ensinkään, mutta
muuten hän näytti kovin raukealta ja uupuneelta.
Kun matkaa oli niinkin pitkältä, niin vähäisille voimille kuin ukolla oli
ja kun vielä oli myöhäinen ilta ja päälliseksi umpikeli, en uskaltanut
ukkoa laskea taipaleelle. Käskin siis renkipojan valjastaa hevonen ja
viedä hänet kotiinsa. Rekeen peitimme ukon ja niin hän lähti, kiitellen
ja kostellen. Näin pari kyyneltä vierähtävän hänen silmistään, jotka
ryppyisten kasvojen, kenties kurjuuden uurtamia vakoja myöden
vierähtivät alas. Niin hän meni.
* * * * *
Minua kovia kummastutti se seikka, miksi ukko vapisi niin kovasti
meille tultuaan ja sielläkin ollessaan ja miksikä ei hän lähteissään
vavissut ensinkään. Koetin saada selville syytä siihen, mutta en
kuitenkaan koko yön seutuun löytänyt tukevaa perustusta. Koetin
ajatella sitäkin, että olisikohan tuo niukka ateria sen muutoksen
vaikuttanut, vaan ei sekään tuntunut ratkaisevalta tuon kysymyksen
selvittämiseksi. Mutta huomennapa asia selvisikin.
Siinä aivan lähellä oli eräs maakauppias. Hän oli haalinut eloa sen
verran kuin hänen vähät varansa myönsivät. Niitä hän sitten naulottain
ja leivisköttäin myödä kitkutteli, kiskoen kolmekymmentä penniä
naulalta.

Hänen luokseen oli tuo ukko mennyt saamaan velaksi jauhoja edes
jonkunkaan vellin suuruksiksi.
"Vai velaksi! Sinulla on entistäkin velkaa kymmenen markkaa ja nyt
vielä velaksi. Millä luulet entisen velkasikaan maksavasi? Ei
tippaakaan enää lisäksi", tokelsi tuo yhteiskunnan hyväntekijä.
"Kunhan Jumala vielä auttaisi, niin kyllähän..."
"Jumala auttaisi!" matki kauppias. "Kyllähän sen näkee kuinka se
auttaa -- hym! Viides katovuosi jo peräkkäin ja yhä ne vaan paranevat.
Nyt pitää ihmisen itseänsä auttaa, mihinkään muuhun ei ole
luottamista", pauhasi kauppias.
"Mutta minä hiukian, ellen saa hiukankaan suurusta", sanoi ukko
murtuneena.
"Se ei ole minun asiani", sanoi kauppias kopeasti ja käänsi ukolle
selkänsä ja meni.
Murtuneena istui ukko tuvan penkille. Siinä hän alakuloisena istui
miettien toivotonta tilaansa. Nälkä poltti ankarasti sisälmyksiä. Tuntui
niin kalvaavalta, hiukasevalta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi utuna
haihtumaisillaan ilmaan. Sydän tuskitteli, huomaten varman
nälkäkuoleman olevan edessänsä ja eikä aivan kaukanakaan ja
kuitenkin... Hätäisesti lentelivät ajatukset sinne tänne, etsien ja
haparoiden jotakin apukeinoa, jotakin, millä saisi tuskaisen nälkänsä
sammutetuksi, mutta mitään keinoa ei löytynyt.
Yksinään hän noita siinä leipomatuvan penkillä istuessaan mietti, sillä
ketään muita ei ollut huoneessa.
Kauppiaalla oli selvä leipä -- kuinkas muutoin, sillä olihan hän
kauppias ja laillaan vielä viljakauppiaskin. Talossa oli leivottu ja leipiä
oli syrjällänsä seinävierustailla. Kauheassa näljän tuskassa juolahti
ukon päähän, ettei ole muuta neuvoa kuin siepata tuosta yksi leipä,
pistää se poveensa ja rientää pois. Ajateltu ja tehty. Hän