Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista | Page 9

vai ei. Kun hän vaan urakan sai, ryhtyi hän
heti siihen käsiksi. Usein hulluttelivat muut, kun hän heidän mielestään
niin halvalla otti vaikeita urakoita tehdäkseen, vaan siitä huoli Rouhu
viisi. Mutta kun urakka oli päättynyt, oli Rouhu useinkin päässyt
kahden, jopa kolmenkin miehen palkalle. Kyllä korpi huiskui, kun hän
oli siellä peltoa urakalla raivaamassa. Oliko hänellä työpaikka
kivikkomäellä, jossa hänen oli peltoa tehtävä, lentelivät hyvää vauhtia
semmoiset korvet läjihin, joita pari tavallista miestä sai punoa hyvän
aikaa. Hän oli verraton salvumies ja halonhakkuussa ei hän löytänyt
vertaistansa. Tästä työkunnosta oli kylä häntä ruvennut kutsumaan
Rouhuksi, kun hän rouhusi ja raivosi työpaikallaan niinkuin rämeestä
pystyyn noussut karhu.
Niin kaikessa isossa, karkeassa ja raskaassa työssä, mutta mikään
käsityöläinen ei hän ollut. Sillä hänen kiireinen luonteensa ja väkevä
voimansa ei soveltunut pieneen ja keveään työhön. Jos hän rupesi
jotakin tekemään, rouhusi hän siinäkin ja kun ei hänellä ollut mielen
malttia miettimään ja arvostelemaan, kuinka ja minkä verran joku
heikko kohta kesti, särkyivät ne tavallisesti hänen käsiinsä, ennenkuin
tehtävä kalu oli valmiinakaan.
Kun oli hyvät vuodet, eli hän pienessä torpassaan suuren perheensä

kanssa niinkuin pellossa. Torppa oli hyvässä kunnossa ja kasvoi
täydeltä terää. Laillaan hän käytti vuoroviljelystäkin pienellä tilallaan,
ettei maa väsyisi yhtä lajia kasvaessaan. Niinpä hän viljeli nauristakin,
tuota kaikkein yhteistä kasvia, ja kun kylän poika-viikarit rupesivat
varkaissa käymään hänen naurismaallaan, viritteli hän muutamia ketun
sankoja niiden kulkupaikkoihin, ja kun muuan poikaloppi sai ketun
sakset koipeensa ja rupesi pahoin älisemään, oli työ ja tuska, jos toiset
saivat hänen päästetyksi pälkähästä. Sen koommin eivät pojat enään
uskaltaneet tulla Rouhun naurismaahan. Näin tavoin sai Rouhu pienestä
torpastaan perheelleen elatusta moneksi ajaksi ja mitä torpan antimista
puuttui, sen hän ansaitsi urakkatöillään.
Päälliseksi oli Rouhu vielä oivallinen metsästäjä. Tosin ei hän ollut
mikään karhujen ja susien tappaja, sillä niitä ei niillä tienoin ollut.
Kuitenkin saivat jotkut ilvekset, ahmat ja revot tehdä tuttavuutta hänen
tuliluikkunsa kanssa. Sen vaarallisemmassa tilassa olivat jänikset,
metsot ja teeret.
Kun maa tuli routaan, ettei hän kyennyt maantyöhön, silloin hän lähti
metsälle ja sitä ei voinut estää kukaan. Hänellä oli omituinen
pyyntitapa. Ei hän hakenut eikä joutanut hakemaan jäniksiä makuulta,
vaan hän mennä rouhusi tiheimpiä katajikkoja ja näreikköjä aukeain
laidoilla; sen parempi hänen mielestään, mitä isomman rymäkän hän
sai rouhuamisellaan aikaan. Kun sitte jänöparka lähti pelästyneenä
hyppyyn, saavutti sen aivan pian Rouhun tarkasta kädestä lähettämä
luoti. Harva Jukka säilytti nahkansa ankaralta Rouhulta ja hänen
tarkalta luotikoltaan. Usein hänelle kokoontui päivän pitkään niin
paljon, jäniksiä, ettei hän voinut niitä kantamalla kotiinsa saada, vaan
hänen täytyi ottaa hevonen jäniksiä kyyditsemään.
Ei hän käyttänyt juuri parempaa pyyntitapaa linnustaessaankaan. Kun
aamulla tapasi teeriparven, ei hän ensinkään vuovannut hiipimällä
päästä niitä likelle, kävellä tallusteli vaan julkisesti parvea kohti. Ja kun
linnut leuhahtivat lentoon, välitti hän siitä viisi. Hän käveli vaan siihen
suuntaan, mihin linnutkin lensivät ja pian hän ne saavutti. Jo
puolenpäivän rinnassa kesuttuivat linnut niin Rouhuun, etteivät ne
hänestä välittäneet juuri mitään, nälistyneitä kun olivat, sillä Rouhu ei

ollut antanut niille syönnin rauhaa. Kun hän sitten pääsi ulottuville,
tipahti tavasta yksi ja toinen teeri puun juurelle: Iltapäivällä tulivat
linnut niin kesyiksi, etteivät ne viitsineet lähteä edes lentoonkaan,
vaikka niitä aina joka luotikon paukahtaessa tipahti alas; silloin niitä
alkoi tippua kuin rakeita ja hämärän tullessa oli Rouhun iso
viikkokontti niin täynnä lintuja kuin yksikin mahtui. Olipa hänellä
useinkin aika tarakka kannettavana kotiin mennessään.
Harvoin hän teki mitään lahtia talven varaksi, sillä hän luotti vakavaan
käteensä ja tarkkaan luotikkoonsa. Ja kun vaan metsässä oli riistaa, eipä
Rouhun perhe ollut lihan puutteessa, sillä niitä palvattiin suuret joukot
talven varaksi.
* * * * *
Semmoinen oli Rouhun elämä ja toimeentulo tavallisina aikoina. Tuli
sitten tuo ankara katovuosi ja muutti Rouhun niinkuin muidenkin
elämän olot. Pienen torpan laihot ja muut kasvit vei ankara halla kaikki
tyyni. Torpan vuodentulosta ei ollut mitään turvaa ja kovan köyhyyden
tähden ei saanut minkäänlaista työtä. Kova hätä tuli lukuisalle perheelle.
Rouhu koetti turvaantua tarkkaan luotikkoonsakin ja läksi metsälle,
saamaan jotakin näljistyneen perheensä ravinnoksi. Koko päivän koetti
hän etsiä saalista, mutta turhaan. Hän luuli vaan kovanonnen
sattumaksi tuon otusten löytämättömyyden. Useana päivänä kävi hän
peräkkäin metsällä, etsien saalista usealta suunnalta, mutta aina vaan
turhaan. Silloin vasta huomasi hän, että vitsova käsi oli riistänyt pois
metsän-riistankin. Alakuloiseksi meni vahvan miehen mieli kaiken
tämän huomatessaan. Ei ollut mitään apukeinoa löytyvissä, vaikka
kuinkakin olisi koettanut miettiä ja aprikoida. Yhtä ja toista kelvollista
kalua olisi ollut myötävänä, mutta kellään ei ollut millä ostaa.
Rouhulla oli kolme lehmää. Kaksi niistä oli avonisin ja kolmas
ummessa. Karvaalta tuntui Rouhusta ja hänen vaimostansa, vaan muuta
neuvoa ei ollut kuin että täytyi tappaa tuo ummessa oleva lehmä. Siitä
keitettiin säästäen lientä ja olkijauhoja sekoitettiin suuruksiksi. Sillä
tavoin elää kitkutettiin joku aika eteenpäin. Kauvaksi ei se
kumminkaan riittänyt kahdeksanhenkiselle perheelle, sillä heillä oli
kuusi lasta. Pian sai toinenkin lehmä mennä samaa tietä.

Paikkakuntaan ilmestyi tuo ankara nälkäkuume, joka ikäänkuin salaa
hiiviskellen kulki, haeskellen näljästä uupuneita ja riutuneita ihmisiä.
Armotta kaasi