Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista | Page 6

piimäkannua kokivat he sinne kantaa, mutta mitä se oli näin paljolle.
Sen verran oli hätäaputoimikunnalta saatu selvää viljaa, että toisinaan
voitiin niistä velliä keittää.
Tämän kaiken kurjuuden ohessa oli nälkäkuume -- tuo tavallinen
ankara seurakumppani -- yhtynyt täydentämään tuota hävityksen
kauhistusta. Senpä tähden köyhäinhuoneessa olijat olivatkin melkein
kaikki sairaina. Niiden, jotka olivat terveen muotoisia, oli määränä
tehdä käsitöitä. Mutta heidän käsityönsä supistui yksinomaan
ruumisarkkujen tekemiseen, ja olipa heillä työ ja tuska, jos he saivat
niin paljon arkkuja tehdyksi kuin niitä hoitolassa tarvittiin. Niitä kuoli
köyhäinhuoneessa ja ulkona siitä niin paljon, että sitä oli kamala
katsella. Ei ollut ensinkään mieli iloinen ja pirteä sunnuntai-aamuin,
kun neljäkin kymmentä kirstua makasi rinnakkain hautausmaalla. Tuo
ammottava hautakaan, joka oli heille viimeiseksi leposijaksi aijottu, ei
näyttänyt jaksavan kaikkia niellä, eikä tuo ruumishauta näyttänyt
miltään ruumishaudalta, vaan jonkummoiselta kanavalta. Väristen
seisoi kalvistunut saattojoukko tuon kuilun partaalla, joista usea jo
seuraavana sunnuntaina suistui tuohon kamalaan kuoppaan. Nälistynyt
lapsiparvi itki usein haudan partaalla, kun heidän ainoat tukensa ja
turvansa peitettiin maan mustiin multiin. Semmoista silloin voi
tapahtua pitäjässä, jossa väkiluku ei ollut kuin vähän päälle viiden
tuhannen. Ja yhtä kaikki, kun nälkätilastollisia virka-ilmoituksia
annettiin, sanottiin: "ei ole vielä ketään nälkään kuollut".
* * * * *

Vaikka näin oli koetettu köyhiä ja sairaita sijoitella yhteen kohti, oli
kuitenkin kerjäläisiä summaton joukko liikkeellä, niinkuin edellä on
mainittu. Niitä tuli ja meni kymmenittäin -- sadottain päivässä. Kun
olin samassa pitäjässä syntynyt ja mieheksi kasvanut ja vasta
paikkakuntaan takaisin muuttanut, katsoivat he hyväksi tuttavuuden
nimessä paahtaa kaikin meille, niinkuin ennen syömättömään ja
kokemattomaan paikkaan ainakin ja ehkäpä senkin vuoksi, kun
kuulivat meillä olevan selvää leipää. Vaimoni koki pitää kättään
oikeana ja nykästä palan kullekin, mutta tämä köyhäin tulviminen kävi
niin ankaraksi vihdoin, että jos vähänkään kullekin olisi antanut,
olisivat vähät viljavaramme loppuneet parissa päivässä. Täytyi katsoa
omankin perheen kohtaloa ja kieltääntyä kaikille antamasta. Eräänä
päivänä tuli eräs noin kolmentoista vuoden ikäinen poika huoneesen.
Selvästi huomasi hänen olevan nälkä-pöhössä.
"Antakaa Jumalan tähden minulle jotakin syötävää!" sanoi hän
hätäisesti, heti huoneesen tultuansa.
"Ei, poika rukka, riitä jokaiselle anovalle antaa, ellei tässä tahdo jo
aivan pian joutua lapsijoukkonsa kanssa samalle mierolle kuin sinäkin.
Koe, poika raukka, mennä nyt toiseen taloon", sanoi vaimoni lempeästi
kehoitellen.
"Toisista taloista ei ole nyt paljon apua, sillä heillä ei ole, mistä he
mitään antaisivat", sanoi poika ja istui alakuloisena penkille.
Tämän keskustelun jälkeen menin surumielisenä kamariini miettien tätä
kamalaa aikaa.
Vaimollani oli leipomus juuri; kun minä menin kamariin, loi hän leipiä
uuniin. Sen tehtyään tuli hänkin kamariin. Keskustelimme hiukan aikaa
tästä kamalasta hädästä ja pahoittelimme, kun ei voi tätä hätää poistaa
ja tarvitsevaisia auttaa.
Samassa tuokiossa syöksähtää vanhin lapsistamme kamariin hätäytteen
näköisenä.
"Se poika sieppasi leivän uunista ja juoksi sen kanssa kiireesti ulos",

sanoi hän.
Silmäsin pihalle. Poika juosta kytyytti pitkin pihaa, rakkaasti rintaansa
vasten painaen höyryävää taikinaista leipää ja toisella kädellään
ahnaasti repien sitä ja tukkien suuhunsa. Leivät uunissa eivät olleet
ehtineet vielä oikein kuortuakaan, mutta poika ei joutanut sitä
odottamaan; kun silmä vältti, sieppasi hän likimäisen leivän uunin
suusta, vaikkei se ollutkaan paljon muuta kuin kuumettunutta taikinaa.
"Antakaa pojan mennä rauhassa, ei hän sitä tarpeetta ottanut. Mitä hän
ei pyytämällä saanut, otti hän sen oikeutetulla ryöväämisellä", sanoin ja
kyyneleet nousivat silmiini; vaimoltani pääsi syvä huokaus.
Kahden vuorokauden perältä tuli tieto, että poika oli kuollut. Paha
omatunto jäi meille jäljelle tuon uutisen kuultuamme.

IV.
Talon vanhus.
En ollut niin kauvan pitäjästä poissa ollut, etten olisi palattuani tuntenut
joka ikistä ihmistä, jotka olivat jo aikaisia lähteissäni.
Eräänä päivänä tuli eräs tuttava talon vanhus luokseni. Hän oli jo vanha
mies, kun lähdin kotipitäjästä vieraisiin paikkakuntiin. Mutta tällä välin
oli hän niin vanhentunut ja rapistunut, etten ollut häntä tunteakaan.
Häntä oli koko elämänsä ajan kaikki arvossa ja kunniassa pitäneet.
Varakkaasti oli hän taloansa asunut ja lapsilaumansa siivoiksi ja
kunniallisiksi ihmisiksi kasvattanut. Koko perhe oli työteliästä ja
säästäväistä väkeä ja he kunnioittivat ja rakastivat toisiansa; erittäinkin
he kaikin, niin vanhemmat kuin nuoremmatkin kunnioittivat ja
rakastivat vanhaa isää.
Monet edelliset katovuodet olivat tyhjentäneet hänenkin talonsa varat ja
ankara nykyinen aika oli yhtä ankarana hänen edessään, tyhjänä,
kammottavana ja kalseana kuin muillakin. Kai tämä suuri kansamme
vitsaus oli ukon niin pikaan vanhentanut ja voimattomaksi saattanut.

Kun hän tuli meille, oli hänellä sauva kädessä, jolla hän tuki horjuvaa,
kuihtunutta ruumistansa.
"Hyvää päivää", sanoi hän, läähättäen oven suussa sauvansa nojalla
seisoen.
Käännyin häneen päin, tarkastellakseni, ken tuo hyvän päivän toivottaja
olisi, samalla vastaten hänen toivotukseensa.
Silloin huomasin, että vanhus vapisi niin kovin, ettei ollut pysyä
sauvansa nojalla pystyssä.
"Kah! P----n ukkohan se onkin, käykäähän toki peremmäs istumaan",
sanoin minä ja tartuin hänen käteensä ja talutin hänet peremmäksi
istumaan. Siinä hän istui sauvansa nojassa kumarana ja hengittää
läähätti niin ankarasti, että henkeä sisään: päin vetäessä laiha ruumis
kimmahti hiukan pystympään, mutta ulospäin puhaltaessa nokahti se
taasen alemmaksi. Näytti siltä, ettei hänen vatsassaan ollut mitään
muuta kuin sitä ilmaa, mitä hän niin ahneesti keuhkoillaan imi.
Kysyin häneltä, mitä kuuluu, mutta