Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista | Page 5

noin murtuneen mielen ollessa ole sovelias mennä
mitään kyselemään, mikä oli syynä tuohon ankaraan
mielenliikutukseen. Vasta sitten kuin he olivat päässeet syömästä ja
lopen tyyntyneet, uskalsi hän sen tehdä.

"Mikä oli syynä teidän katkeraan suruunne, kun niin kauvan sydämen
pohjasta itkitte?" kysyi vaimoni, samassa läheten tuota surullista
vaimoa.
"Kun minua niin kovin paljon haukuttiin", sanoi vaimo lyhyesti.
"Missä teitä haukuttiin?" kysyi taasenkin vaimoni.
"Tuossa likimmäisessä, isossa talossa", selitti vaimo.
"Ja senkötähden te itkitte?" kysyi vaimoni.
"Ei, en minä sen vuoksi itkenyt, minun sydämeni vaan murtui; se
murtui niin etten voinut itkeäkään. Koko ruumiini tärisi ja vapisi
niinkuin haavan lehti ja viimeinenkin voiman hitunen tuntui luopuvan
jäsenistäni; en ollut voida päästä tänne teille, niin heikoksi kävin",
selitti vaimo.
"Mutta sanoittehan tuon haukkumisen olleen itkuunne syynä", muistutti
vaimoni.
"Olen niin kummallisella mielellä, etten osaa tunteitani oikein selittää.
Kun tulin tänne teille, huomasin heti, kuinka ystävällisiä olitte
turvattomalle köyhälle joukolle. Silloin jo väkisinkin pakkausi itku
pääsemään valtaan, mutta kuitenkin jaksoin sen vielä niellä. Mutta
sitten kuin laititte vielä niin avullisen ateriankin ja kehoititte
ystävällisesti syömään, en jaksanut enään itseäni pidättää. Semmoinen
ristiriitainen tunne kuohui mielessäni, etten osaa sitä sanoa: kovuus,
haukkuminen ja ylönkatse sekä sydämellinen sääliväisyys kurjaa,
puutosta kärsivää, turvatonta perhettä kohtaan mylleröihtivät sekaisin
molemmista syistä murtuneessa sydämessäni. -- Se oli siis teidän
hyvyytenne tähden kuin minä itkin, eikä suinkaan noiden haukkumisien
vuoksi", selitteli vaimo.
"Onko teillä miestä?" kysyi vaimoni arastellen.
"On minulla ollut mies -- kuinkas muutoin, koska kerran näin paljon
lapsia on -- mutta hän kuoli viime marraskuussa ja jätti tämmöisen

turvattoman joukon jälkeensä näin kovana aikana. Ei ollut muuta
neuvoa, kun lähteä kelkka perässä lastensa kanssa mierolle. Kova
tehtävä oli se, mutta muuta neuvoa ei ollut. Jospa mieheni olisi elänyt
ja tavalliset ajat olleet, olisimme jotenkuten toimeen tulleet, sillä vaikka
olikin jo useita lapsia, emme kuitenkaan koskaan vielä tarvinneet
turvata armoleipään. -- Monta vuorokautta itkin ennen mierolle
lähtemistä", puheli hän.
"Mitenkä he teitä haukkuivat tuolla talossa?" utasi vaimoni.
"Sanoivat, että laiskusillani kerjään, kun en viitsi tehdä työtä. Hyvä
Jumala! -- Mitähän työtä tämmöinenkin näljän tähden uupunut ja
kuihtunut raiska voisi tehdä, varsinkin semmoista, jolla saisin lapseni
elätetyksi. Kukaan ei anna minkäänlaista työtä, eipä vaikka ruokansa
edestä tekisi. Kyllä minä työtä olen tehnyt ja tekisin nytkin vielä, kun
vaan olisi työtä ja voimia, mutta niitä ei ole kumpiakaan, täytyy vaan
turvata mieroon, niin katkerata kuin se vielä onkin, sillä en voi nähdä
lapseni nälkään kuolevan. -- Sitten he sanoivat vielä, että syydetään
kakaroita maailmaan ihmisten vastuksiksi niin paljon, että aivan
silmä-munalta paistaa. Tuo tuntui kaikkein kovimmalta solvaukselta,
sillä tuntui siltä, etteivät lapset ole omassa ottamisessaan, vaan ne ovat
Herran lahjat", puheli vaimo.
Tuo talo, jossa häntä oli haukuttu, oli paikkakunnan varakkaampia.
Tuhansia oli heillä arkkunsa pohjalla ja vielä mokomampi määrä
lainassa. Monivuotista viljaa oli aitat täynnä ja lukuisa, hyvästi ruokittu
karja antoi ylön määrin karjan-antimia. Laaja kalanpyynti toi runsaasti
Vellamon karjaa. Ei siinä talossa siis tiedetty katovuodesta ja kovasta
ajasta niin mitään.
"Antoivatko nuot teille haukkumisensa päälle mitään?" kysyi eukkoni.
"Antoivathan nuot hyvän palasen leipää, mutta sangen katkeralta se
tuntui; oli niinkuin olisin vastaanottanut kirouksen palan", sanoi vaimo
ja purskahti taasenkin itkemään.
Kyynel herahti minunkin silmääni ja minä pyörähdin kamariini ja
samassa tuokiossa kirjoitin seuraavan runopätkän, joka on näihin

saakka säilynyt paperi-puluissani:
Tuli köyhä käypäläinen, Näljän kanssa nääntyväinen, Luokse rikkahan,
Apuu hältä anomahan, Puutettansa sanomahan, Kautta taivahan.
Rikas kyllä avun antoi, Kiukkumiellä hän sen kantoi, Köyhä paralle.
Kyynel köyhän silmän täytti, Nöyrältähän se nyt näytti, Sekä aralle.
Mutta niinhän se ei ollut, Eikä kyynel silti tullut, Että kiitokseen
Ylettyneet olisivat, Köyhyydestä tulisivat. Ne oil -- murtuneen.
Tuli köyhä kulkevainen, Itkuansa sulkevainen, Luokse köyhemmän.
Hänkin hälle palan antoi, Surkumiellä hän sen kantoi, Vaikka
vähemmän.
Kyynel silloin vuosi kanssa, Kuihtuneita kasvojansa, Alas valuen. Ne ei
olleet huokauksen, Eikä mielen murtumuksen, Ne oli kiitoksen.

III.
Ryöväri

Asiat kiertyivät semmoisiksi, että meidän piti muuttaa pois tuosta
meren niemimaasta. Pitäjä, johon muutimme, oli noin neljän
penikulman päässä merestä. Pitäjän läpi juoksi eräs mahtava
Pohjanmaan virta.
Vuosiluku oli muuttunut, sillä nyt jo piirrettiin 1868. Vaikka toinen
vuosi oli tullut, oli kuitenkin viimeisen kovan katovuoden hirveät
seuraukset parhaaltaan kärsittävinä.
Paikkakuntaan tultuamme kohtasi kamala näky. Kuihtuneita, nääntyvän
näköisiä, horjuvia ja kalpeita haamuja kulki pitkin teitä kylästä kylään,
talosta taloon, etsien, eikö jollakin olisi heille antaa jotain suuhun
pantavaa, hiukiavan sydämen hengissä pysymiseksi. Köyhäinhuone
kyllä oli hallituksen käskystä väliaikaisesti laitettu yleisen hädän

poistamiseksi, ja sinne kahteen avaraan pytinki-rotinkiin oli sijoitettu
köyhiä ja sairaita niin paljon kuin suinkin mahtui. Melkein heti
paikkakuntaan tultuani menin sitä katsomaan. Surkealta siellä näytti.
Laihtuneita ja kuihtuneita käsiä ojenneltiin tulijaa kohti kaikkialta
sängyistä ja muualta, Jumalan tähden anoen jotakin syötävää. Kunnan
kyllä oli käsketty nuot kaikki hyvästi hoitaa ja ruokkia. Mutta kun asiat
eivät olleet taloissakaan sen paremmasti, kävi se aivan mahdottomaksi.
Olki- ja petäjäleipä oli taloissakin kaikkialla syötävänä ja eihän sitä
parempaa voinut köyhäinhuoneessakaan olla. Kuitenkin kokivat
ihmiset viedä sinne, mitä hengestä irti oli. Lihanpalaa, maito- ja