Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista | Page 4

sumu tuntui raskaalta hengittää; oli
niinkuin joku tukeuttava raskaus olisi painanut ja oikein tuntui rintaa
karvastelevan, kun sitä hengitti keuhkoihinsa.
Kun ankara kuura ja jää vihdoinkin sulasi, huomattiin silloin, että
kaikki oli mennyt, niin meren sisälle pistävässä niemimaassakin kuin
paikkakuntamme olikin. -- Niin täälläkin, mitä sitten muualla.
Halla oli vienyt kaikki, eikä ihmettä tapahtunutkaan, että syksystä olisi
lämmintä ilmaa piisannut pitemmästi kuin tavallisina vuosina. Viime
talvisen ennustaja-ukon ennustukset olivat toteentuneet! -- -- -- Kovat
ajat olivat tosiaankin edessä.

II.
Köyhän kiitos.
Tuon kamalan halla-yön seuraukset tulivat pian näkyviin. Tuskin oli
rekikeli tullut, ennenkuin kerjäläisiä alkoi tunkeentua meidänkin
pieneen niemimaahamme. Niitä kulki jalan, hevosella ja toisia
reslakelkkaa perässään vetäen. Usein semmoisilla kelkkamiehillä oli
koko perhe mukana: isä, äiti ja lapsiliuta lisänä. Nuorempia isä ja äiti
heti kelkassa ryysyihin käärittyinä ja vanhimmat tallustelivat jäljessä.
Ei harvoinkaan tapahtunut, että jalan kulkevat perheet olivat niin
alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, että heitä täytyi hevosella siirtää
toiseen taloon ja kääriä heitä peitteillä, etteivät välille paleltuisi.
Luultavasti oli noilla näljän kanssa taistelevilla se usko, että meren
rantamailla on kuitenkin saatu parempi vuodentuotos nytkin kuin
muualla. Siinä olivat he kuitenkin väärässä käsityksessä, sillä ankara
halla ei ollut säästänyt meren rantamaita enemmän kuin muitakaan
paikkakuntia. Kuitenkaan ei voi väittää, että täällä oli yhtä huonosti
asiat kuin muuallakin. Entiset vähemmät katovuodet eivät olleet täällä
meren niemessä niin tuntuvat kuin muissa paikkakunnissa; eipä niistä
kaikesti tietty niin mitään. Tällä paikkakunnalla oli väestö hyvin
säästäväistä ja ahkeraa. Sentähden oli useallakin säästössä useamman
vuotista viljaa ja vaikka kato veikin nyt kaikki, ei se tuntunut
kuitenkaan kovin rasittavalta, sillä olihan hyvät kulkuneuvot ja
kaupunki likellä, joita etuja useinkin muilta puuttui.
Niinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton näin pienen paikkakunnan jaksaa
seisoa mokoman kerjäläistulvan edessä. Täytyi ruveta semmoisiin
toimiin, että heitä kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen.
Armeliaammat ihmiset kokivat kuitenkin nykäistä heille mitä miltäkin
ulottui, ruokaa ja jotakin vaaterepaletta alastomampain suojaksi;
kokivatpa muutamat antaa evään-apuakin, kun heitä lähdettiin
kotipuoleensa viemään. Ei voinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa,
vaan voimat eivät riittäneet.
Tämä kulkianten tulva oli niin jokapäiväistä, etteivät ne mitään
erinomaista huomiota kenessäkään herättäneet. Toisia tuli, toisia meni

ja kaikilla heillä oli yksi ja sama asia, nimittäin: pyytäminen yösijaa,
ruokaa tai vaatetta. Viimein tuo kaikki kävi niin koneelliseksi,
ikäänkuin se olisi pitänyt niin ollakin.
Mutta kuitenkin tuossa tulvivan joukon läpikulussa oli eräs kohtaus,
joka ei ole haihtunut mielestäni. Oltiin jo likempänä joulua ja vankka
rekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Vaivaloisesti ja hitaasti
vetää ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, perässään rekikelkkaa;
kelkassa näytti olevan jotakin ryysyjen peitossa, kerätyitä
ruokavarojako vai mitä? Pari isonlaista lasta käydä pahnusteli reslan
perässä. He kääntyivät meille.
Satuin olemaan kartanolla. Aran silmäyksen loi hän minuun, kun
havaitsi minut. Hän ei sanonut mitään, ei hyvää päivääkään, loi vaan
arasti silmänsä maahan. Mitään sanomatta lähdin minä tupaan.
"Taaskin tuli kartanolle köyhiä useampi henkiä", sanoin vaimolleni.
Kului mielestäni jo pitkästi aikaa, eikä he vieläkään olleet tulleet
huoneesen; sentähden menin akkunasta katsomaan, miten heidän
laitansa oli, mutta he olivatkin jo porstuassa tulossa.
Nyt he juuri astuivat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni lapsi
sylissä, toista hän talutti kädestä ja kaksi isompaa lasta tulivat omin
neuvoinsa jäljessä. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin isot ja paksut
töppöset jaloissa, jopa niin raskaat, että hädin tuskin he jaksoivat niitä
perässänsä vetää laahata.
Huoneesen astuessaan loi äiti aran silmäyksen ympäri hnonetta,
erittäinkin minuun ja vaimooni. Siihen he lumisina seisattuivat
ovipieleen, eivätkä näyttäneet uskaltavan siitä liikahtaa.
"Käykää nyt peremmäksi ja riisukaa noiden lasten päältä pois
vaateriepuja, että lämpenisivät", kehoitti vaimoni.
Eipä he sittenkään näyttäneet uskaltavan liikkua. Lienevätkö minua
peljänneet. Vasta sitten kun minäkin kehoitin, alkoivat he hitaasti solua
peremmäksi. Näin selvästi, että vaimon silmissä kiilsi kyynel ja että

hänen ruuminsa tärisi. Hitaasti alkoi hän päästellä lastensa ympäriltä
ryysyisiä verhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa.
Vaimoni oli hyväsydäminen ja lempeä ihminen, ja aina säälitteli noiden
kurjien surkeata tilaa. Hän antoi kullekin jonkun hyvän sanan ja nykäisi
heille mitä milloinkin ulottui. Hän oli juuri keittänyt omalle perheelle
puoliseksi lihavelliä ja jakanut sen kuppeihin. Kun hän huomasi tuon
heikon perheen kurjan tilan, otti hän kuukin kupista vähäsen pois ja sai
niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita kulkioita varten. Sitten hän
rupesi ilman anomatta hommaamaan heille ruokaa. Vellin lisäksi toi
hän pari leipää, silakka-kaukalon ja piimätuopin.
"Tulkaa tuohon syömään, koska näytätte niin uupuneilta; lienettekö
mihin aikaan saaneet ruokaa", sanoi vaimoni kehoittavasti.
Mutta siihen sijaan, että he olisivat menneet syömään, pillahti vaimo
katkeraan itkuun. Se oli niin hillimätöntä ja sydämestä lähtevää, että
oikein selkäpiitä luisteli. Äidin itku näytti tarttuvan lapsiinkin, niin että
hekin rupesivat itkemään.
"Älkää nyt itkekö -- mikä teille Jumalan tähden tuli? -- Syökää nyt, kun
velli on vielä lämmintä", koki vaimoni lohdutella, mutta mikään ei
auttanut.
Tuntui niinkuin ei itkulle päätä olisi tullutkaan ja hyvinkin sitä kesti
puoli tuntia.
Vähitellen tyyntyivät he äänekkäästä itkusta, mutta kauvan se vielä
jälkimaininkina niskotuksella repeli sydämenpohjasta.
Vihdoin he tyyntyivät sen verran, että voivat ruveta syömään ja kerran
vertyneenä, söivätkin he hyvällä halulla.
Vaimoni älysi, ettei