Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista | Page 6

vaan jonkummoiselta kanavalta. V?risten seisoi kalvistunut saattojoukko tuon kuilun partaalla, joista usea jo seuraavana sunnuntaina suistui tuohon kamalaan kuoppaan. N?listynyt lapsiparvi itki usein haudan partaalla, kun heid?n ainoat tukensa ja turvansa peitettiin maan mustiin multiin. Semmoista silloin voi tapahtua pit?j?ss?, jossa v?kiluku ei ollut kuin v?h?n p??lle viiden tuhannen. Ja yht? kaikki, kun n?lk?tilastollisia virka-ilmoituksia annettiin, sanottiin: "ei ole viel? ket??n n?lk??n kuollut".
* * * * *
Vaikka n?in oli koetettu k?yhi? ja sairaita sijoitella yhteen kohti, oli kuitenkin kerj?l?isi? summaton joukko liikkeell?, niinkuin edell? on mainittu. Niit? tuli ja meni kymmenitt?in -- sadottain p?iv?ss?. Kun olin samassa pit?j?ss? syntynyt ja mieheksi kasvanut ja vasta paikkakuntaan takaisin muuttanut, katsoivat he hyv?ksi tuttavuuden nimess? paahtaa kaikin meille, niinkuin ennen sy?m?tt?m??n ja kokemattomaan paikkaan ainakin ja ehk?p? senkin vuoksi, kun kuulivat meill? olevan selv?? leip??. Vaimoni koki pit?? k?tt??n oikeana ja nyk?st? palan kullekin, mutta t?m? k?yh?in tulviminen k?vi niin ankaraksi vihdoin, ett? jos v?h?nk??n kullekin olisi antanut, olisivat v?h?t viljavaramme loppuneet parissa p?iv?ss?. T?ytyi katsoa omankin perheen kohtaloa ja kielt??nty? kaikille antamasta. Er??n? p?iv?n? tuli er?s noin kolmentoista vuoden ik?inen poika huoneesen. Selv?sti huomasi h?nen olevan n?lk?-p?h?ss?.
"Antakaa Jumalan t?hden minulle jotakin sy?t?v??!" sanoi h?n h?t?isesti, heti huoneesen tultuansa.
"Ei, poika rukka, riit? jokaiselle anovalle antaa, ellei t?ss? tahdo jo aivan pian joutua lapsijoukkonsa kanssa samalle mierolle kuin sin?kin. Koe, poika raukka, menn? nyt toiseen taloon", sanoi vaimoni lempe?sti kehoitellen.
"Toisista taloista ei ole nyt paljon apua, sill? heill? ei ole, mist? he mit??n antaisivat", sanoi poika ja istui alakuloisena penkille.
T?m?n keskustelun j?lkeen menin surumielisen? kamariini miettien t?t? kamalaa aikaa.
Vaimollani oli leipomus juuri; kun min? menin kamariin, loi h?n leipi? uuniin. Sen tehty??n tuli h?nkin kamariin. Keskustelimme hiukan aikaa t?st? kamalasta h?d?st? ja pahoittelimme, kun ei voi t?t? h?t?? poistaa ja tarvitsevaisia auttaa.
Samassa tuokiossa sy?ks?ht?? vanhin lapsistamme kamariin h?t?ytteen n?k?isen?.
"Se poika sieppasi leiv?n uunista ja juoksi sen kanssa kiireesti ulos", sanoi h?n.
Silm?sin pihalle. Poika juosta kytyytti pitkin pihaa, rakkaasti rintaansa vasten painaen h?yry?v?? taikinaista leip?? ja toisella k?dell??n ahnaasti repien sit? ja tukkien suuhunsa. Leiv?t uunissa eiv?t olleet ehtineet viel? oikein kuortuakaan, mutta poika ei joutanut sit? odottamaan; kun silm? v?ltti, sieppasi h?n likim?isen leiv?n uunin suusta, vaikkei se ollutkaan paljon muuta kuin kuumettunutta taikinaa.
"Antakaa pojan menn? rauhassa, ei h?n sit? tarpeetta ottanut. Mit? h?n ei pyyt?m?ll? saanut, otti h?n sen oikeutetulla ry?v??misell?", sanoin ja kyyneleet nousivat silmiini; vaimoltani p??si syv? huokaus.
Kahden vuorokauden per?lt? tuli tieto, ett? poika oli kuollut. Paha omatunto j?i meille j?ljelle tuon uutisen kuultuamme.

IV.
Talon vanhus.
En ollut niin kauvan pit?j?st? poissa ollut, etten olisi palattuani tuntenut joka ikist? ihmist?, jotka olivat jo aikaisia l?hteiss?ni.
Er??n? p?iv?n? tuli er?s tuttava talon vanhus luokseni. H?n oli jo vanha mies, kun l?hdin kotipit?j?st? vieraisiin paikkakuntiin. Mutta t?ll? v?lin oli h?n niin vanhentunut ja rapistunut, etten ollut h?nt? tunteakaan. H?nt? oli koko el?m?ns? ajan kaikki arvossa ja kunniassa pit?neet. Varakkaasti oli h?n taloansa asunut ja lapsilaumansa siivoiksi ja kunniallisiksi ihmisiksi kasvattanut. Koko perhe oli ty?teli?st? ja s??st?v?ist? v?ke? ja he kunnioittivat ja rakastivat toisiansa; eritt?inkin he kaikin, niin vanhemmat kuin nuoremmatkin kunnioittivat ja rakastivat vanhaa is??.
Monet edelliset katovuodet olivat tyhjent?neet h?nenkin talonsa varat ja ankara nykyinen aika oli yht? ankarana h?nen edess??n, tyhj?n?, kammottavana ja kalseana kuin muillakin. Kai t?m? suuri kansamme vitsaus oli ukon niin pikaan vanhentanut ja voimattomaksi saattanut. Kun h?n tuli meille, oli h?nell? sauva k?dess?, jolla h?n tuki horjuvaa, kuihtunutta ruumistansa.
"Hyv?? p?iv??", sanoi h?n, l??h?tt?en oven suussa sauvansa nojalla seisoen.
K??nnyin h?neen p?in, tarkastellakseni, ken tuo hyv?n p?iv?n toivottaja olisi, samalla vastaten h?nen toivotukseensa.
Silloin huomasin, ett? vanhus vapisi niin kovin, ettei ollut pysy? sauvansa nojalla pystyss?.
"Kah! P----n ukkohan se onkin, k?yk??h?n toki peremm?s istumaan", sanoin min? ja tartuin h?nen k?teens? ja talutin h?net peremm?ksi istumaan. Siin? h?n istui sauvansa nojassa kumarana ja hengitt?? l??h?tti niin ankarasti, ett? henke? sis??n: p?in vet?ess? laiha ruumis kimmahti hiukan pystymp??n, mutta ulosp?in puhaltaessa nokahti se taasen alemmaksi. N?ytti silt?, ettei h?nen vatsassaan ollut mit??n muuta kuin sit? ilmaa, mit? h?n niin ahneesti keuhkoillaan imi.
Kysyin h?nelt?, mit? kuuluu, mutta toviin aikaan ei h?n voinut l??h?tyksens? t?hden mit??n vastata. Vihdoin sanoi h?n katkonaisesti:
"Su--suonta mi--min? ly?t--ly?tt?isin".
Min? h?mm?styin. H?n n?ytti niin surkastuneelta, kuihtuneelta ja verett?m?lt?, ettei olisi luullut h?ness? l?ytyv?n verta enemp?? kuin k?rp?sess?. Koetin selitt?? h?nelle, ettei h?nt? suinkaan veren viat vaivaa. Sanoin, ett? luuloni mukaan olisi se h?nen surmansa, jos h?nelt? viimeisetkin veripisarat pois laskettaisiin. Muutoin koin selitell?, ettei minulla edes ole suonirautaakaan ja ettei nykyaikana er??t l??k?ritk??n hyv?ksy suonen avaamista.
"Oletteko milloin viimeksi sy?nyt?" kysyin ukolta sitten.
"Eip? ne sy?ntikerrat n?in? aikoina niin tihe??n tapahdu, nimitt?in oikeata ruokaa. Kyll?h?n tuota olkia ja pet?j?? ... mutta eip? se tunnu ravitsevan en??n n?in vanhaa miest?. Jopa siit? on kulunut kolme viikkoa, kun olen selv?? leip?? n?hnytk??n", arveli ukko.
Annoin vaimolleni viittauksen, ett? h?n panisi ukolle ruokaa.
Sill? v?lin kysyin ukolta: "kuinka te olette jaksanut noin heikkona jalkasin tulla kyl?lle?" sill? ukon kotiin oli puoli penikulmaa matkaa.
"Kyll?h?n tuota tulla, mutta mitenk? t??lt? p??ssee kotia", sanoi h?n.
"Kun