Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista | Page 4

oli rekikeli tullut, ennenkuin kerj?l?isi? alkoi tunkeentua meid?nkin pieneen niemimaahamme. Niit? kulki jalan, hevosella ja toisia reslakelkkaa per?ss??n vet?en. Usein semmoisilla kelkkamiehill? oli koko perhe mukana: is?, ?iti ja lapsiliuta lis?n?. Nuorempia is? ja ?iti heti kelkassa ryysyihin k??rittyin? ja vanhimmat tallustelivat j?ljess?. Ei harvoinkaan tapahtunut, ett? jalan kulkevat perheet olivat niin alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, ett? heit? t?ytyi hevosella siirt?? toiseen taloon ja k??ri? heit? peitteill?, etteiv?t v?lille paleltuisi.
Luultavasti oli noilla n?lj?n kanssa taistelevilla se usko, ett? meren rantamailla on kuitenkin saatu parempi vuodentuotos nytkin kuin muualla. Siin? olivat he kuitenkin v??r?ss? k?sityksess?, sill? ankara halla ei ollut s??st?nyt meren rantamaita enemm?n kuin muitakaan paikkakuntia. Kuitenkaan ei voi v?itt??, ett? t??ll? oli yht? huonosti asiat kuin muuallakin. Entiset v?hemm?t katovuodet eiv?t olleet t??ll? meren niemess? niin tuntuvat kuin muissa paikkakunnissa; eip? niist? kaikesti tietty niin mit??n. T?ll? paikkakunnalla oli v?est? hyvin s??st?v?ist? ja ahkeraa. Sent?hden oli useallakin s??st?ss? useamman vuotista viljaa ja vaikka kato veikin nyt kaikki, ei se tuntunut kuitenkaan kovin rasittavalta, sill? olihan hyv?t kulkuneuvot ja kaupunki likell?, joita etuja useinkin muilta puuttui.
Niinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton n?in pienen paikkakunnan jaksaa seisoa mokoman kerj?l?istulvan edess?. T?ytyi ruveta semmoisiin toimiin, ett? heit? kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen. Armeliaammat ihmiset kokivat kuitenkin nyk?ist? heille mit? milt?kin ulottui, ruokaa ja jotakin vaaterepaletta alastomampain suojaksi; kokivatpa muutamat antaa ev??n-apuakin, kun heit? l?hdettiin kotipuoleensa viem??n. Ei voinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa, vaan voimat eiv?t riitt?neet.
T?m? kulkianten tulva oli niin jokap?iv?ist?, etteiv?t ne mit??n erinomaista huomiota keness?k??n her?tt?neet. Toisia tuli, toisia meni ja kaikilla heill? oli yksi ja sama asia, nimitt?in: pyyt?minen y?sijaa, ruokaa tai vaatetta. Viimein tuo kaikki k?vi niin koneelliseksi, ik??nkuin se olisi pit?nyt niin ollakin.
Mutta kuitenkin tuossa tulvivan joukon l?pikulussa oli er?s kohtaus, joka ei ole haihtunut mielest?ni. Oltiin jo likemp?n? joulua ja vankka rekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Vaivaloisesti ja hitaasti vet?? ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, per?ss??n rekikelkkaa; kelkassa n?ytti olevan jotakin ryysyjen peitossa, ker?tyit? ruokavarojako vai mit?? Pari isonlaista lasta k?yd? pahnusteli reslan per?ss?. He k??ntyiv?t meille.
Satuin olemaan kartanolla. Aran silm?yksen loi h?n minuun, kun havaitsi minut. H?n ei sanonut mit??n, ei hyv?? p?iv??k??n, loi vaan arasti silm?ns? maahan. Mit??n sanomatta l?hdin min? tupaan.
"Taaskin tuli kartanolle k?yhi? useampi henki?", sanoin vaimolleni.
Kului mielest?ni jo pitk?sti aikaa, eik? he viel?k??n olleet tulleet huoneesen; sent?hden menin akkunasta katsomaan, miten heid?n laitansa oli, mutta he olivatkin jo porstuassa tulossa.
Nyt he juuri astuivat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni lapsi syliss?, toista h?n talutti k?dest? ja kaksi isompaa lasta tulivat omin neuvoinsa j?ljess?. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin isot ja paksut t?pp?set jaloissa, jopa niin raskaat, ett? h?din tuskin he jaksoivat niit? per?ss?ns? vet?? laahata.
Huoneesen astuessaan loi ?iti aran silm?yksen ymp?ri hnonetta, eritt?inkin minuun ja vaimooni. Siihen he lumisina seisattuivat ovipieleen, eiv?tk? n?ytt?neet uskaltavan siit? liikahtaa.
"K?yk?? nyt peremm?ksi ja riisukaa noiden lasten p??lt? pois vaateriepuja, ett? l?mpenisiv?t", kehoitti vaimoni.
Eip? he sittenk??n n?ytt?neet uskaltavan liikkua. Lienev?tk? minua pelj?nneet. Vasta sitten kun min?kin kehoitin, alkoivat he hitaasti solua peremm?ksi. N?in selv?sti, ett? vaimon silmiss? kiilsi kyynel ja ett? h?nen ruuminsa t?risi. Hitaasti alkoi h?n p??stell? lastensa ymp?rilt? ryysyisi? verhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa.
Vaimoni oli hyv?syd?minen ja lempe? ihminen, ja aina s??litteli noiden kurjien surkeata tilaa. H?n antoi kullekin jonkun hyv?n sanan ja nyk?isi heille mit? milloinkin ulottui. H?n oli juuri keitt?nyt omalle perheelle puoliseksi lihavelli? ja jakanut sen kuppeihin. Kun h?n huomasi tuon heikon perheen kurjan tilan, otti h?n kuukin kupista v?h?sen pois ja sai niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita kulkioita varten. Sitten h?n rupesi ilman anomatta hommaamaan heille ruokaa. Vellin lis?ksi toi h?n pari leip??, silakka-kaukalon ja piim?tuopin.
"Tulkaa tuohon sy?m??n, koska n?yt?tte niin uupuneilta; lienettek? mihin aikaan saaneet ruokaa", sanoi vaimoni kehoittavasti.
Mutta siihen sijaan, ett? he olisivat menneet sy?m??n, pillahti vaimo katkeraan itkuun. Se oli niin hillim?t?nt? ja syd?mest? l?htev??, ett? oikein selk?piit? luisteli. ?idin itku n?ytti tarttuvan lapsiinkin, niin ett? hekin rupesivat itkem??n.
"?lk?? nyt itkek? -- mik? teille Jumalan t?hden tuli? -- Sy?k?? nyt, kun velli on viel? l?mmint?", koki vaimoni lohdutella, mutta mik??n ei auttanut.
Tuntui niinkuin ei itkulle p??t? olisi tullutkaan ja hyvinkin sit? kesti puoli tuntia.
V?hitellen tyyntyiv?t he ??nekk??st? itkusta, mutta kauvan se viel? j?lkimaininkina niskotuksella repeli syd?menpohjasta.
Vihdoin he tyyntyiv?t sen verran, ett? voivat ruveta sy?m??n ja kerran vertyneen?, s?iv?tkin he hyv?ll? halulla.
Vaimoni ?lysi, ettei noin murtuneen mielen ollessa ole sovelias menn? mit??n kyselem??n, mik? oli syyn? tuohon ankaraan mielenliikutukseen. Vasta sitten kuin he olivat p??sseet sy?m?st? ja lopen tyyntyneet, uskalsi h?n sen tehd?.
"Mik? oli syyn? teid?n katkeraan suruunne, kun niin kauvan syd?men pohjasta itkitte?" kysyi vaimoni, samassa l?heten tuota surullista vaimoa.
"Kun minua niin kovin paljon haukuttiin", sanoi vaimo lyhyesti.
"Miss? teit? haukuttiin?" kysyi taasenkin vaimoni.
"Tuossa likimm?isess?, isossa talossa", selitti vaimo.
"Ja senk?t?hden te itkitte?" kysyi vaimoni.
"Ei, en min? sen vuoksi itkenyt, minun syd?meni vaan murtui; se murtui niin etten voinut itke?k??n. Koko ruumiini t?risi ja vapisi niinkuin haavan lehti ja viimeinenkin voiman hitunen tuntui luopuvan j?senist?ni; en ollut voida p??st? t?nne