Pieni helmivyö | Page 5

ollut on
ounaan herran,
se vaivaa nähnyt on toisen verran
kuin Suomi muu,
mut murtumaton
ja hilpeä vielä se on.
Se soittaa vieläkin kanneltaan --
sit' usein lasna ma kuulin --
ja
vanhoja Väinön-laulujaan
se laulavi partahuulin;
ja urhoot astuvat
kumpuin yöstä
ja kertovat muinaiskansan työstä
ja neuvovat polvea
nousevaa --
Oi Karjala, muistojen maa!
Siell' ensin lempimähän mä sain
tätä Suomen kansoa oivaa,
ja
puolueetuutta Ruotsin lain,
jok' orpoisintakin hoivaa,
ja puhdast'
uskoa Lutheeruksen,
mi mielen vaativi uudistuksen,
ei tyydy
paastohon, tuohuksiin,
ei suitsutus-uhreihin.
Ja siell' opin ensin kammoamaan
sit' inhaa oppia uutta,
ett' ihminen
on vain muodos maan,
ett'ei ole kuolottomuutta:
se tarjovinaan on
tiedon kultaa
eik' anna muuta kuin kalman multaa
ja ympäristönsä
saastuttaa --
Ole valpas, Karjalan maa!
Ja siellä näin minä murheeksen',
kuin kärsiä kansa saapi,
jok' ei ole
vaan sopusointuinen,
vaan kahtia raukeaapi:
kuink' alla kauhean
veljesvainon
ja alla vierahan vallan painon
oot, Karjala, kauvan
värjyillyt --
Yksmielinen olkosi nyt!
Kun oikeuttasi, uskoas
ja Väinön-kieltäsi hoidat,
ei pelkoa sull' ole
kateistas,
ei voittaa voi sua noidat:
sä keväin kukkiva vanha tuomi,


sä jälleen nuortuva vanha Suomi,
sä talvet vihreä vanha kuus,
sä
Suomi Vanha ja Uus!
_Arvi Jännes_.
Väinölän lapset.
Kas Suomenlahdella hyrskyt
ja laajat Laatokan ve'et
ja vuolaan

Tornion tyrskyt
ja Maanselän harjanteet
ne halkoo Suomea suurta,

ne pilkkoo kansaa sen,
ne katkovat Sammon juurta,
ei juurru se
uudelleen:
Vaan kaikki Wäinölän lapset
jo eksyi toisistaan,
kuin tuulispäässä
hapset
ne kaikk' ovat hajallaan:
ei Aunus, Vepsä tunne,
kust'
Eestein kulkee tie,
ei Karjala tiedä, kunne
jo Kainuu häipynyt lie.
Mut "jäljet Väinämön laivan"
halk' aaltojen haimentaa,
ja
"viikatteens'" yli taivaan
hän vieläkin kuljettaa;
yli Maanselän
kaskein sauhun
hän nostavi harmajan pään,
ja kautta kuohujen
pauhun
ikitietäjän kuuluu ään'.
Ja vanhan Wäinämön haamu
se silloin laulavi noin:
vois sullekin
koittaa aamu,
sä kansani onnetoin;
ei viel' ois aikas ilta,
jos
heimoushenkeä ois,
vaan syntyä voisi silta,
mi kansani yhteen tois.
_Arvi Jännes_.
Jäänlähtö Kääpän joesta.
Kauvan kattoi rantoasi
lunten laajat peittehet,
kauvan kietoi
aaltojasi
jäiden kylmät kytkyet.
Usein päälle peittehesi
uhkuit,
hanget hautoen,
mut sait kelpo harteillesi
katteen kaksinkertaisen.

Valtoas on vaimennellut
talvi, vanha vainomies.
Ootko suotta
ponnistellut,
suotta mereen käynyt ties?
Ukko pilvivaippahansa
kätkee armaan auringon;
tuul' vie pilvet
helmassansa
hajalleen ja roukkohon.

Ukon ään' käy korkealla,

pilvist' ampuu Pitkäinen.
Maassa hirmu-hirnunnalla
kulkee myrsky
raivoten,
paljon turmaa aikaan saapi,
sade maahan virtoaapi.
Puro pieni lainehtiipi,
mäeltä rientää notkoon päin;
läpi tien ja maan
se hiipii,
Kääpän puoleen käännähtäin.
Tuuli vinkuu,
lumi sinkuu,

oksat ohkaa,
veet ne vohkaa
täyttäin Kääpän tupo tulvilleen:


vesi nousee valkovaahtoineen.
Kauvas kuuluu Kääpän roiske,
vetten loiske,
jäiden jyske,
rantain
ryske:
jää jo lohkee -- lohkee lähtien!
Huimast' huudan sille
riemuiten:
riennä, lennä,
joesta ennä,
kahle lauhain lainehien,

kate kaunorantasien!
Pauvanne kun pauhoaa,
voiman, voiton
Kääppä saa.
Niin sun kylmän kahlehista
kevät päästi kaunoinen;
läpi surun
sulkusista
jouduit riemujuhlallen.
Nyt sä uhkut uusin toimin,

nouset vapauden voimin,
rannan hanget hajoovat,
vetten vaahtoon
vajoovat.
Nouse, mutta muista taas:
äyrään all' on armas maas!
Äärihinsä astuu hyrsky,
laine heittää loiskunnan,
möyryynnästä
taukoo myrsky,
päivyt paistaa rauhaisaan.
Kas, mi tuolla veessä
väikkyy
kaikuvasti kalskaten?
Kalevaisten kalpa läikkyy
läpi
laineen hiljaisen.
_A. Piinkivi -- Arvi Jännes_.
Maamme.
Maa, isänmaamme, Suomenmaa,
soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei
kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjainen,

maa kallis isien.
On Suomi köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä
hylkäjää,
vaan meille kalliin maa on tää,
sen salot, saaret, manteret

ne meist' on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain
huminat,
täht'yömme, kesät kirkkahat,
kaikk', kuvineen ja
lauluineen
mi painui sydämmeen.
Täss' auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat.
Kun päivä piili

pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss' Suomen kansan vaikeimmat

he vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota
laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen
hurmehen
ja kärsimykset sen?
Täss' on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss' iloaan on
nauttinut
ja tässä huoltaan huokaillut
se kansa, jolle muinahin

kuormamme pantihin.
Tääll' olo meill' on verraton
ja kaikki suotuisaa;
vaikk' onni mikä
tulkohon,
maa, isänmaa se meillä on.
Mi maailmass' on armaampaa

ja mikä kalliimpaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme
oientaa
ja vettä, rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss' on se,
maa
armas isäimme.
Jos loistoon meitä saatettais
vaikk' kultapilviä,
miss' itkien ei
huoattais,
vaan tähtein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin

halumme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa,
maa tuhatjärvinen,
miss' elämämme
suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain' ollos, onnees tyytyen,

vapaa ja iloinen.
Sun kukkas vielä kuorestaan
vapaaksi puhkeaa;
viel' lempemme saa
hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran laulus,
synnyinmaa,
korkeemman kaiun saa.
_J. L. Runeberg_.
Väsyneen valitus.
Jo hetken oon nyt heilunut
mä, kirves käissäni,
ja hongan oisin

kaatanut,
vaan vaipui voimani.
Ol' ennen mulla kuntoa,
en silloin uupunut,
vaan vehkaleivän
syötyä
on ruumis riutunut.
Jos kurja muunne muuttaisin
jo tästä seudusta,
niin leivän ehkä
löytäisin
ja palkan vaivasta.
Vaan vaikka siellä saisinkin
ma ruuan runsahan,
niin vaikea on
kuitenkin
mun mennä matkahan.
Sill' oisko seudut, maisemat
niin siellä herttaiset?
Ja oisko kummut,
kukkulat
kuin meillä metsäiset?
Ja tuoksuisiko tuomikko
niin siellä laaksossa?
Ja laulu kullan
soisiko
noin mulle lehdossa?
Kuin lehti kuiva lentävi,
min tuuli tempasi,
niin raukka hänkin
eksyvi,
ken maansa hylkäsi.
Vaan ehkä Herra kuulevi
jo köyhän kansansa,
ja syksyn tullen
siunaavi
sen vielä vuoronsa.
_J. L. Runeberg -- Eero Salmelainen_.
Lintuselle.
Oi lausu, pikku lintu,
lehvissä jalavan,
kuink' aina voinet laulaa,

iloita ainian?
Sun laulus kuulen aamuin,
sit' illoin kuuntelen,
vaan
kirkas ain' on äänes
ja sointus suloinen.
Sun aittas on niin köyhä
ja ahdas asuntos,
tok' aina lauleskellen

silmäilet kotohos.
Et kylvä, etkä niitä,
et korjaa latoihin,
et
huomispäivää tiedä --
ja tyydyt kuitenkin.
Monelle kyllä suotu
on riistat, aartehet,
on maat ja valtakunnat
ja

linnat kultaiset;
ja huolin, kyynelsilmin
he päivää alkavat,
jon
koille kiitosvirtes
sä soitat riemuisat!
Kyll' ihmislapsi hylkäis
sun halvan olentas;
ei kiittele hän Luojaa,

vaan ain' on vaateljas.
Sun hento henkes sortaa
on hänen
vallassaan --
tok' onneas sä kiität,
hän kiroo onneaan.
Miks nurkuin taivahille
hän kylmän silmän luo?
Häll' onko
vaatimista,
jolle Luoja kaikki suo?
Kun maailman riemut ratki

hänelle tarjoutuu,
miks lisää vaan hän itkee
ja orjaa halveksuu?
Ei! laula, lintu pieni,
ain' autuudesta vaan!
lauluusi vaikerrusta
en
sekaa milloinkaan.
Kesäisin pesäs laadi
majani vierehen,
mua
neuvo aamuin, illoin
olemaan