Pieni helmivyö | Page 6

iloinen.
_J. L. Runeberg -- Kaarlo Forsman_.
Joulukuusi.
Tuo tumma vuorten valtija
mun oli isänäni,
ja kankaan kaunis
kanerva
armaana äitinäni.
Vaahtoisa virta -- veikkonen,
ja sisko --
taivaan tähtönen,
puut metsän -- ystäväni.
Ja kainalossa korpimaan
ma kasvoin korkeaksi,
ja metsälampi
laineissaan
loi kuvan kauniimmaksi.
Mun tuikki tähti latvassain
ja
kuuhut paistoi oksallain,
kun lepäs tyynnä lahti.
Ma olin korven kaunistus
ja uljuus metsämailla,
ei haitannunna
ahtaus,
en ystäviä vailla:
mun lauloi peippo latvassain,

söi
oravainen oksallain,
kun oli rauha mailla.
Niin talvipäivän puhteella
sai poika juurelleni,
hän iski minuun
katseensa,
löi kirveen kuoreheni:
ma kaaduin nuorna mättäällen,

ma kaaduin riemuks' toisillen --
siks' kaaduin mielelläni.

Mä herrastaloon vietihin --
se mulle outo retki --
ja käärittihin
silkkihin,
sain kulta-kukkasetkin.
Nyt olin metsän morsian,
sain
kynttilöitä latvahan.
Nyt oli juhlahetki.
Ja joulu-illan iloihin
ma saatettihin sitten.
Oi, kuinka siellä
riemuittiin,
soi sävel laulajitten!
Ma silloin muistin peippoain
ja
korpimaista kotiain --
oi -- luulen, että itkin.
Vaan hetken kesti tepastus
ja leikki juurellani.
Tuon lapsilauman
riemastus
vei huolen rinnastani.
Ma ulos sitten heitettiin,
pois
silkit, kukat karsittiin
ja kullat oksiltani.
Pois, pois on kaikki ystävän',
oi, nyt on kaikki toisin.
Jos juureheni
metsähän
mä jälleen päästä voisin!
Ma kaaduin nuorna mättäällen,

ma kaaduin riemuks' toisillen...
0. Ken kyynelhelmen soisi? --
Ei, lapsikullat, riemuitkaa!
Sain teille hengen antaa.
En saanut
suurta kunniaa,
en valtikkata kantaa.
En saanut kasvaa pilvihin,

vaan sainhan kaikki kuitenkin
ma teille uhriks' antaa.
Ei löydy riemun vertaa sen,
mi mieleen heijastuupi,
kun kaikki
uhraa toisillen,
vaan itse unhottuupi.
Tää riemu onkin taivainen,

vaan lapset Luojan ylhäisen
ne siihen valmistuupi. --
_Z. Topelius -- J. Hellén_.
Äitini.
Mi lempi kaikissa vaiheissamme
kuin enkel' armias puolestamme

alati valvoo ja huolta kantaa,
ei mitään vaadi, vaan kaikki antaa?
On
joukossa ihmistunteiden

vain äidinrakkaus sellainen.
Kaikk' itsekkyyttä on lemmen luomat:
niin kuumat suutelot sulhon
suomat,
hyväilyt hellimmät sisartenkin
kuin maire tirskunta

pienosenkin,
ja parhain ystävä palkkojaan
uneksii, äiti ei
milloinkaan.
Ei sure viettäissä vuosiansa
hän kyyneleitään ja murheitansa,
ei
nuoruuttansa, min vaivat kalvoi,
vuoks' lapsen, jok' on sen rakkaampi,

ei öitä, jotka hän huollen valvoi
mit' enemmän sille hän uhraavi.
Niin harvoin lahjojaan muistelemme.
On hältä aikaisin aatoksemme

ja ensi rukous hennon kielen
ja ensi rakkaus nuoren mielen,
ens
neuvo totehen, oikeaan,
hyveesen, lempehen synnyinmaan.
Ja mitkä lahjat hän meiltä saapi?
Murheita, jotka hän unhottaapi,
ja
kylmän lemmen, min monet jakaa,
ja hoivaa hiukkasen aikain takaa;

hän meit' ei nää edes lohtunaan,
kun yksin viettävi vanhuuttaan.
Mut teillä maailman liukkahilla
hän seuraa lastahan aatoksilla,
ja
eksyksissa kun harhailemme,
hän huutaa taivasta turvaksemme
ja
onnen polkuja ikuisen
valaisee uskolla Kristuksen.
Oi äiti, siunattu on sun virkasi
se murhan yössä on tähti kirkas
ja
lohtu aikojen vaihteluissa,
kun itsekkäiss' elon taisteluissa
sun
sydämmehesi saa liittyä,
sen rakkaudesta saa lämmintä!
Sä, Herra, palkitse äidin vaivat!
Sun taimes hoitoa hältä saivat;
Sun
suuren lempesi kirkkaudesta
nään säteen äitini katsehesta;
siks
tuntuu, päivä kuin maillaan ois,
tään silmän loiste kun sammuu pois.
_Z. Topelius_ -- Alpo Noponen_.
Pieni mierolainen.
Armas päivä paistaa, kohta
lämpimäks jo muuttuu sää,
hanki
loisteessansa hohtaa,
sulain kiteet kimmeltää.
Poika repaleissa vallan
saloss' yksin kuljeksii.
Hongat, kuuset

huminallaan
häntä täällä tervehtii.
Pieni mierolainen aina
yhä rientää eteenpäin,
eipä murhe mieltä
paina,
rallatellen laulaa näin:
"Hopsis, jalat! Väsymystä
tunnetteko? Talohon
kohta päästään,
siellä kystä
minullekin kyllin on.
Hongat, kuuset, vaiheitani
tahdotteko tietää te?
Kuulkaa, tässä
kulkeissani,
nyt mä teille kerron ne!
Aina muistan riemuin vielä
isän armaan mökkiä,
viisi meit' ol' lasta
siellä,
vanhin niistä olin mä.
Muistan kuinka kotikaski
tähkäpäin jo kellerti;
noro hallan irti laski,

julma viljan runteli.
Talvi tuli, loppui leipä,
petäjäistä syötihin --
äitiin tarttui tauti, veipä

hänet kohta hautaankin.
Häntä multaan saatoin, itkin
haudallaan ma hetkisen,
kyynel
poskipäätä pitkin
vieri, jääksi hyytyen.
Siitä asti tepastellut
olen mieron tietä ain'...
Jopa sulle kertoellut

olen, metsä, muistelmain.
Hopsis, jalat, joutukaa jo
muuten yövyn korpehen.
Varjot synkät
lankeaa jo,
tuolla päivä laskeiksen." --
Yhä kiitää, vaan ei vielä
ihmisasuntoa näy.
Metsän haamut poikaa
tiellä
uhkaa, mustaks yö jo käy.
Kylmä yltyy. Tähtein valo
syttyy taivahalle jo,
leimuelee
pohjanpalo,
huokaa synkkä hongisto.
Kohta aamun koittehessa
öinen jylhyys häviää --
vaan, ken tuolla

kinoksessa
kalvenneena lepäjää?
Pieni mierolainen siellä
lepoon vaipui viimeiseen,
jäätyneenä kiiltää
vielä
kyynel silmän sammuneen.
_Uno von Schrowe_.
Kevätlaulu.
Jo kinos sulaa, katoaa
pois noron ouruvesiin
ja roudatonna taasen
maa
käy hangen alta esiin,
jo päivän silmä keväinen
taas paistaa
meille myhäillen --
jo kevät tullut on!
Jo riutuu ulapalla jää
ja laineen kahle irkoo,
taas tantereella
nukkapää
jo kohta nurmi virkoo,
jo koivun urvut aukeaa
ja
vihannaksi lehto saa --
jo kevät tullut on!
Taas taivaan alla kiurusen
soi ääni korkealla,
ja tuttavamme
käkönen
taas kukkuu kankahalla,
ei malta pieni perhokaan
nyt
uinailuaan jatkamaan --
jo kevät tullut on!
Siis mielen routa, murhe pois!
sen kevään lämmin voittaa --
ken
kaihon orja olla vois,
kun riemun aika koittaa?
Siis kevään laulu
raikas vaan
nyt kaikkialla kaikukaan!
Jo kevät tullut on!
_Uno von Schrowe_.
Oma maa.
Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan.
hyljätty onnensa
kanss' urhoin haudoilta pois.
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella
taivahan töitä;
mutta mun syömmeni taas tahtovi huoata ees.
Kun
minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, nousevat
silmiini nyt vieläkin viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan
tunturit, joilla
lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi;
siell'
eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhoot,
poiat ja karhut puun

juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revon-tult' oli taivahat
täynnä, kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.
Oi, te kesäiset
Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
myötään, päilyen veen vienossa
taivahan kans'!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun mieleni
on ja siellä mun muinoiset muistoin, sinne mun kultani jäi, sinne mun
ystävän' myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks,

kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymä-maa!
_Kallio_.
Kirkkovenheessä.
Hei! soutakaamme poiat,
ja norjat neitoset!
Me kilvan
soutakaamme,
ett' aallot vaahtoiset
vierellä venehemme
hilpeinä
hyppelee
ja kokka mahtavasti
edessä kohisee.
Ah, kaunis ompi ilma,
tää Herran päivä