Pieni helmivyö | Page 4

laulaa, mit' äidin lempi on
ja pojan
tuiretuisen kamalan kohtalon.
Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois
kuin aamull' on, kun
koitar yön vaipan siirtää pois
värähtää koko luonto, puun lehvät
vavahtaa,
ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.
Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää,
punoittuu kalvas poski
ja kyynel vierähtää,
ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat,
ja
kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.

Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen,
ei tunnu helke kullan,
ei hohto hopeiden;
iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
ja
kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.
Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän,
hän huoneen
ylimmällen sijallen viedähän,
ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess'
auringon
satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.
_Paavo Cajander_.
Runo.
Suomalaisen alkeisopiston vihkiäisissä v. 1878.
Ja kesä oli parhaillaan,
koin säteet mailla väikkyi,
ja linnut lauloi
laulujaan,
ja lammin laineet läikkyi;
mut kolkolta, kuin viety pois

tulonen kodin liedest' ois,
niin tuntui kolkolt' aamu.
Elämän ehdot riistänyt
taas oli hyinen halla.
Ja huuto kansaan lensi
nyt
ja kaikui kaikkialla.
Ja mieliin syttyi innostus,
ja harvoin
nähty rakkaus
nyt hehkumaan sai tunteet.
Ja pelastukseks' isänmaan
varansa kansa kantoi,
ja rikas uhras
aarteitaan
ja köyhä ropons' antoi,
ja niinkuin vaimot Kartaagin

helynsä riisti naisetkin
ja kullat kulmiltansa.
Ja itse kylmään kivehen
se lempi sijoittuupi,
ja paasi liittyy
paatehen
ja holvit muodostuupi,
ja ylös, ylös pilvihin
kohoopi
lailla temppelin
nyt Suomen kansan huone.
Ja kotipaikan valo saa,
jot' äsken uhkas halla,
ja lämmin liesi
kohoaa
nyt helläin kätten alla
ja valaisee ja lämmittää,
kun
synkkää on ja pimeää
ja elo kolkoks käypi.
Mut näin kun yö taas peittää maan,
niin saman lieden luota
uus
joukko lähtee sotimaan

ja puoltamahan tuota.
Ja aseet: rakkaus ja

työ
ne taaskin vihamiehen lyö
ja uusi saadaan voitto.
_Paavo Cajander_.
Salomaa.
Yht' ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa
tai'an luomana taas,
kaunoinen salomaa.
Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat,
varjovat pensaat, lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.
Nään sinut,
ennellään, nään taas tutut, lempeät kasvot, joit' olen kaivannut kuin
kesä lämmintään.
Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat
muistot
kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.
Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti,
salmia kierrellyt, kaikua
kiusannut;
katsellut sylissäs olen Wellamon neitosen maata

hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;
taikkapa, keinuen laineillas,
vetes välkkyvän karjan
kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.
Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,
noussut kotkan laill' ain'
yhä korkeuteen,
noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani

niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan:
nähnyt auringon alas
vaipuvan salmien helmaan,
kultia lähteissään heitellen yli maan,
tai
punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt
Kuuttaren kehräävän
rihmaa häähamoseen;
tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut
yöhön,
ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.
Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket
tuolla sun
helmassas, seurass' ystävien!
Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen,
joka pensas,
polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.
Istunut tuoll'
usein lakan all' olen, hartahin mielin
kuunnellut tarinaa ai'an
muinoisen,
nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella
taas
tulevaisuuden verhoa nostellut;
nähnyt kaunoiset unet maalleni,
toivonut sille,
toivonut taivasten antimet runsaimmat,
toivonut sille
kuun hopeoita ja kultia päivän,
teilleen valkeuden, rauhoa

rannoilleen...
Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään
tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,
valkaistu tupa sen,
työn tomut laastut pois,
kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se
sykkää,
muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
_Paavo Cajander_.
Kuva.
Mun huonehessani seinäll' on
yks kuva halpa ja koruton,
se siinä
ollut on monta vuotta,
ja aina ihaelen ma tuota.
En tiedä mi siinä viehättää,
lumenko peittämä harmaa pää,
vai
surun uurtamat vaot nuoko,
vai silmän lempeä tuike tuoko.
En tiedä; mutta niin lämmin on
sen läheisyys, kuin auringon,
ja
ompa kuin hänen katsannastaan
heloittais taivahan rauha vastaan.
Ma tuntikausia ihaillen
kuvoa tuot' yhä katselen,
ei sulho kultoaan
punastuvaa
niin tyystin katso kuin minä kuvaa.
Ja kun ma katson, niin vähittäin
herääpi muistoja mielessäni
niin
armahaita, niin ihanoita
ja kaivatessani katkeroita.
Ma poies mennehen polvekseen
nään lapsuusmaailman riemuineen,

nään kynttilöitä ja joulupuita
ja ystävyksiä hymysuita.
Ja ompa kuin kuva elon sais
ja mua hellästi katsahtais,
ja ompa kuin
hänen katsannastaan
heloittais taivahan rauha vastaan.
Ja senhän vuoksi niin lämmin on
sen läheisyys kuin auringon.
Mut
ken se ompi se armahainen?
Mun oma äitini on se vainen.
_Paavo Cajander_.

Suksimiesten laulu.
"Ylös, Suomen poijat nuoret,
ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää
laaksot, vuoret,
hyv' on meidän kiikuttaa!
Jalka potkee,
suksi
notkee
sujuileevi sukkelaan!"
Heräs tuuli tuntureilla,
lehahtihe lentämään. --
"Sukkelat on sukset
meillä
lähtään, veikot, kiistämään!
Saishan koittaa
kumpi voittaa,

eikö tuulta saavuttais!"
Koti kontion on tuossa,
siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla
korpisuossa
vanhus nukkuu röhöttää. --
"Kuules ukko,
oves lukko

miehissä jo murretaan!"
Kohoaapi kämmenille
metsän kuulu kuningas. --
"Lähtään, otso,
painisille,
tässä löydät vertojasi" --
Hammasluske,
keihäsruske

kaikuttavi korpea.
Jo on karhu kaatununna; --
keihäs sattui rintahan; --
ukko nukkuu
uupununna
sikehintä untahan. --
"Riemuellen,
soitatellen
viekää
saalis kotihin!"
Vaan kun verivainolainen
Suomellemme rynnättää,
silloin saalis
toisellainen,
veikot, meitä hiihdättää.
Käsi sauvan,
toinen raudan

teräväisen tempoaa.
Verihinsä kohta nääntyy
kuka meitä vastustaa,
kenpä pakosalle
kääntyy,
senkin suksi saavuttaa.
Pelastettu,
rakastettu
kohta
ompi kotimaa.
_Suonio_.
Varpunen.
Jos ruikutella voisin
ma kielin sataisin
tai kiurusena oisin

kohoova pilvihin, --

Niin aina kiitteleisin
suloista Suomea,
ja Jumalalle veisin
ma
huokauksensa.
Hän silmät ehkä loisi
myös meihin raukkoihin
ja päivän paistaa
soisi
saloihin synkkihin.
Ei ääni mulle suotu
oo satakielisen;
heikoksi siipi luotu
ei kanna
taivaasen.
Vaan laulustani kuiten
en huoli vai'eta,
kun ääni lintuin muitten
ei
kuulu talvella.
Paremmat laulu-äänet
keväällä ehtinee,
niin kuunnellessaan noita

jo varpu vaikenee.
_Suonio_.
Lumisateella.
Lumia lentää
ristin ja rastin
leikkiä lyöden ja
taistellen;
vaan
väsyneinä
vaipuvat viimein,
etsien rauhaa,
povehen maan.

Mutta kun päivä
keväinen kutsuu,
pilviks ilmahan
haihtuvat taas!
Ihmiset myöskin,
maailman lapset,
raatavat, lempivät,
taistelevat;

vaan väsyneinä
horjuvat hautaan,
töistähän, teistään
lepäjämään.

Kerran kun kutsuvi
Jumalan ääni,
henkinä nousevat
taivahasen.
_Suonio_.
Karjala.
Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö,
kuss' Imatran innot raukes,
kuss'
uurtaa vaaroja Pielisvyö,
siell' ensin silmäni aukes,
siell' leikin lasna
ma rantamalla,

siell' lepää heimoni nurmen alla,
ja siellä neitonen
Karjalan
sai lempeni leimuamaan.

Siell' elää kansa niin sitkeä
kuin vaahteren latva nuori!
se kyllin
saanut on itkeä,
mut vankkana on kuin vuori;
se orjana