Pieni helmivyö | Page 3

hylkien silmäilee
suuriarvoinen alhempaan?
Saman
arvon, kunnian ansaitsee,
joka mies on paikallaan!
Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt
Suomen onnea valvomaan!

Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa,
isänmaahan ja maailmaan.
_J. H. Erkko_.
Laulu Vuoksella.
Mahtavasti,
voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa

Vuori nostaa poikiaan
veden voimaa kiusaamaan,
synnytellen
salakaria.
Leikitenpä hypähtää
niistä aalto kuohupää.
Mahtavasti,

voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
Virran raisun
mahti paisuu,
vuoren vastuksista vimmastuu.

Jäykkäpäisen kallion
kylki vastassa nyt on --
ahdistettu aalto
rajustuu!
Kuohut uppiniskoissaan
eespäin työntää toisiaan.

Mahtavasti,
voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
Aaltoin vimman

kiukkuisimman
tieltä särkyy voimat kallion:
kas,

kuin ähkymähän jää
vuori jyrkkä, härkäpää,
syrjin katsoo virran
voittohon.
Metsä, äänetön kuin yö,
näkee aaltoin ihmetyön.

Mahtavasti,
voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
Maalle sulle,
kiusatulle,
voitonvirttä laulaa Imatra.
Saimaan aallot
uneljaat
Vuoksessa on voimakkaat,
kalliot niit' ei voi kahlita.

Niinp' on kansa Suomenmaan
herättyään, noustuaan,
mahtavasti,

voimakkaasti
ilkivaltain muurit murtava.
_J. H. Erkko_.
Koululinna.
Nyt kova kuulkaa sotakäsky
ja selkään ottakaatte väsky
ja linnaan
astukaa!
Se linna kylässä on tuolla
mäen rintehellä, päivän puolla,

hei, sinne astukaa!
Se Suomen kivist' on ja puista,
isien töistä siunatuista
se linna
noussut on.
Ei tykkien ja luodin kauhu
sielt' uhkaa eikä ruudin
sauhu,
tok' on se pelvoton.
On linnan muoto kirkas, jalo,
sen ikkunoista paistaa valo
ja mieli
lämpöinen.
Sen linnan uljas komentantti
on opettaja, ei kersantti, --

on koulu linnanen.
Siis kova kuulkaa sotakäsky
ja selkään ottakaatte väsky
ja kaikki
tarpehet:
ne kynät, vihkot, muste, taulut
ja kirjat sekä Suomen
laulut
ja olkaa urhoiset!
Ken kestää linnan harjoitukset,
hän suuret voiman ilmaukset
voi
kerran osoittaa.
Hän näyttää, ett' on suomalainen
jokainen, vankka
muuri vainen,

jot' ei voi kukistaa.
Jokainen oppii aikanansa,
ett' on myös luotu Suomen kansa
aseeksi
korkeimman.
Ja kukin yksityinen meistä
ei syntynyt lie turhan eistä,


vaan syntyi valtahan:
Me itseämme vallitsemme
edistykseen; mut orjaks' emme
suo
Suomen henkeä.
On maassa paljon murtuvaista,
mut mikä meiss' on
suomalaista,
on aina säilyvä.
Siis, kaunis koululinna, loista
ja hengen velttoutta poista,
vapaiksi
meitä tee!
Kun kukin meistä kohdastansa
on vapaa, silloin koko
kansa
vapaana työskelee.
_J. H. Erkko_.
Kukat Pinciolla.
Ah, te kukat helmikuun,
kukat Pinciolla!
Suomehen jos voisin

teidät tuoda, -- toisin,
että maamme pohjoinen
aina kantais
keväimen,
toisin tuoksun kiihkeän,
vuoren aina vehreän, --
ah, te
kukat helmikuun,
kukat Pinciolla!
Vaan te hennot kukkaset,
kukat Pinciolla,
ette kestä noita
pohjan
taisteloita.
Kotianne varten vaan
synnyitte te kukkimaan.
Eihän
viinirypäleet
pohjanmaille eksyneet,
eikä kukat helmikuun,
kukat
Pinciolla.
Vaan jos henki kukkimaan
puhkee Pinciolla,
sen ei kukkain kuolla

tarvis pohjan puolla.
Kesken talvipakkasta
voipi kansa kukkia,

kesken hankien ja jään
kantaa henki tähkäpään,
kantaa kukat
helmikuun,
niinkuin Pinciolla.
_J. H. Erkko_.
Kun voisin.
Ylhäinen metsästäjä
näin lauloi kulkeissaan:
"Oi teitä laakson
lehdot,

kanervat kangasmaan,
puut pienet, puolan varret
ja korven
mökkinen!
Teilt' ei vie myrskyt rauhaa,
ei tuiske tuulien;
teill'

aina kaste kirkas
otsalla loistelee,
luonanne perhot pyörii
ja linnut
laulelee.
Niin tyyness' aina oisin
kun voisin."
Vaan köyhä mieron poika
tien varrell' lauloi näin:
"Te hongat
uljaslatvat,
taivaasen käytte päin;
palatsit teistä paisuu
valoisat
aina vaan --
mit' on nuo laakson lehvät
pimeessä piilossaan! --
Te
tuulten juhlavirttä
synnyitte laulamaan,
saleina loistollisna

soitollen kaikumaan. --
Näin ylhäinen ain' oisin,
kun voisin."
Vaan paimen huiluhuuli
polulla soitti noin:
"Kuin raittis kevättuuli,

vapaana laulaa voin:
Kun kuuset huokaa, silloin
hartaammin
laulelen,
ja myrskyll' entis-aikain
murheita muistelen.
Ja kosken
pauhu kertoo
kuink' ennen taisteltiin,
vaan laakso tuolla kutsuu

iloihin nykyisiin.
Tällaisna aina oisin,
kun voisin.
Kas täällä lintu laulaa
ilonsa, huolensa,
ja kukka armas kuiskaa

suloimmat toivonsa.
Ma rinnassani tunnen
purojen helkkehen,
ja
aamukaste kirkas
mik' on, sen tuntenen:
on paimentytön silmä,

jok' etsii kukkia
laaksossa -- poika poimii
aholla marjoja. --

Tällaisna aina oisin,
kun voisin."
_J. H. Erkko_.
Niittypuro.
Näin moititaan: voi kuink' on murheinen
ja synkän musta niittypuron
juoksu,
vaikk' onkin niityn metsä lehväinen
ja partahilla kukkain
tuhat tuoksu.
Ei muisteta: tuo puro kotoisin
on synkältä ja hallaiselta suolta,
ja
korven kautta juosten, kuulikin
se näljänhätää, itkua ja huolta.
Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan,
vilkastui puro, iloisammin hyppii,

vaan murhe kuvastuupi muodossaan,
kun rinnassa viel'
entismuistot sykkii.

_J. H. Erkko_.
Suomelle.
Sinua, kultainen ja kallis maamme,
sinua kaikki työmme tarkoittaa;

elomme, onnemme me sulta saamme,
sa ihanteemme, kaunis
Suomenmaa.
Jo pienoisista saakka meille kannoit,
kuin äiti
lapsillensa kaikki annoit,
ja tyhjiks usein rintas imetit,
ja usein
kärsit nälkää saadaksesi
paremman toimeentulon lapsillesi,
ja usein
vilussa sä värjähdit.
Mut huolet' ollos! Viel' on lemmen tulta,
mi jäät ja lumet poluiltasi
luo,
ja työmme harras poistaa nälkäs sulta
ja elon sulle huolettoman
tuo.
Ja innon, jonka kätkit sydämeemme,
sill' erämaasi viljaviksi
teemme,
näin vaivannäkös palkiten ja työs.
Ja vaikka nääntyisimme
alla säiden,
kun hyvä vaan on olla meidän äiden,
niin silloin hyv' on
olla meidän myös.
Ja mitä -- vaikk'ei työmme suuremp' oisi
kuin kipunan, mi syntyy
sammumaan,
ja verrata vaikk' eloamme voisi
meressä yksityiseen
pisaraan? --
Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen,
kuin aalto
kosken kuohuun hyppiellen,
ja katoamme tuimaan taisteloon.
Mut
sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks
ja suureks, mahtavaks ja
mainehikkaaks.
Jumala synnyinmaata siunatkoon!
_Paavo Cajander_.
Runolaulaja.
Isossa hovilinnass' on pidot uljahat,
kruunuista kirkkahista heloittaa
valkeat,
hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää,
ja sävelsoitot
vienot iloiten helkähtää.
Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen;
jotakin sieltä puuttuu, mut
mit', ei tiedä ken.
Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,

vaan tavan vuoks' on kaikki ja teeskeltyä vaan.

Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen:
siell' istuu kansan kesken
mies vanha laulellen,
ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin...

Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.
Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa,
ja nuorukainen vanhust' esillen
taluttaa:
"Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan,
kevättä laula
mieliin, iloa rintahan!"
Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan,
olento halpa, köyhä, ja
sauva nojanaan,
hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen,
ne
lumivalkeoina valuvat harteillen.
Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus,
"mitäpä tuokin täällä?"
vaan kuuluu kuiskahdus,
ja yli otsain lentää pimeät varjot yön,
ja
kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.
Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan,
vavisten aluss' ääni ja
värjyin kulkee vaan,
kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin,

säveltään visertääpi sydämin tykkivin.
Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää,
ja sävel kasvaa, paisuu ja
kaikuin helkähtää,
ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa,
ja silmist'
ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.
Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan,
ja valon taistelusta pimeyttä
vastahan,
hän neiden surman