Pieni helmivyö | Page 2

lakines ja kaikin laitoksines,
ja uskoines ja äidinkielines,
kuin oma
äiti armas, armahampi
sä mielest' olet miehen vapahan!
Sun päältäs rasitusta poistaaksensa
tuo Ruomin kelpo poika Gurtius
0. ei auta muu! -- Manalan auenneesen kitahan syöksi nuoren itsensä.
Sun vapauttas varjellaksensapa
Leonidaskin päänsä seppelöi
ja
juhlapuvun puki parhaan päälleen
ja ryntäs sitten sankarjoukkoineen

rivihin vihoillisen verrattoman
ja kaatui itse kaikin miehineen.
Sun valtas suojana, sun sortajatas
ja vihamiestäs voittaaksensapa

Borckhusen, uros uljas suomalainen,
kuin seinä seisoi miekkain
melskeessä;
ilolla, isänmaa, sun edestäsi
mies mieheltä ain' asti
viimeiseen
he kamppailit, hän Karjalaisinensa,
ja tervehtivät
Tuonen tyttäret
myhäillen morsiamikseen ja käärein
lippunsa
mustat morsiusliinoikseen!
[Tapahtui Lundin tappelussa 5 p. Jouluk. 1675.]
Som' on ja suloinen sotahan kuolla,
ja kaunis kuolla
miekankalskeesen,
kuin sodan sytyttää maas vihoillinen,
ja miekkas
torjuu sortajata pois:
O, ihana ja iloitkun väärti
on kuolo kuolla
edest' isänmaan!
Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks'
on elämä sen etuin etehen:

sen elämä, ken työssä ahkeroipi,
lakia, lempeyttä noudattaa,


velvollisuuksiansa täyttäessään
ei katso puolelle, ei toiselle,
vaan
sitkeästi siinä kiinni riippuu,
mi totuus on ja kohtuus, oikeus;
ei
hämmästy, kuin hätäpäivä päälle
maan, kansan saa, on kaikki hävittää,

vaan alkaa uudellensa hankkimahan,
mink' otti onnettuus ja
kohtalo,
ei pyytäin pyrinnöstään parahinta
ja mielenmukaisinta
hedelmää,
mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen,
mi saada
mahdollist' on milloinkin.
_A. Oksanen_.
Syksytoiveita.
Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,
lehto jo kellastuu,
syys hopeoitsevi maan;
talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,
0. miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!
Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talvikin tullee,
kuin suvenaikainen
työn' turha se ollut tok' ei:
Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni
paisuu,
karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu;
jonka ma maan
povehen elon uuden siemenen kylvin,
ei huku siellä se, ei, vaikka se
nyt mätänee,
mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee

uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.
Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,
surras syyt' ole ei,
vaikkapa vanhaksi käyt,
vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi
niettää,
hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.
Nuorra ja
voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,
kasvopa karttunut sen nyt
isänmaallesi jää,
tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,

joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.
Itse sä kuolet pois, ja
sun raajasi multahan pannaan,
henkesi kuolematon kuoloa tunne tok'
ei,
vaan valo uus' kuin kirkastaapi jo uusia maita,
uutena luomana
myös nouset sa taivaasen päin.
_A. Oksanen_.

Tunnon rauha.
Ah, kellä puhdas tunto on
ja kalvamaton mieli,
jonk' ain' on retki
polveton
ja laittamaton kieli,
jot' oikeast' ei luovuttaa,
ja väärän
puoleen horjuttaa
voi vilpin viehätykset;
Sen silmä aina kirkas on
ja otsa puhdas hohtaa,
povess' on sydän
pelvoton,
jos kunka kumman kohtaa.
Hän on kuin nuori neitonen,

jokaisen mielitehtoinen,
vaikk' olkoon vanhus harmaa.
Kuin yöksi maata painaksen
ja luojanansa luottaa,
hän kummitusten,
peikkojen
näköj' ei säiky suotta,
vaan unittoman yön lepää
ja
riemullisesti herää
hyvien töiden toimeen.
Jos korven syöntä yksinään
hän kolkkoakin kulkee,
tai meren aallot
myrskyillään
hätään jos häntä sulkee,
hän hämmästy ei silloinkaan,

hänell' on rauha rinnassaan
ja turva tunnossansa.
Hän kaunis on kuin kukkainen,
raitis kuin kevätaamu,
vaan
omantunnon-vaivainen
se hoippuu niinkuin haamu,
ja päivät sekä
pitkät yöt
sen entiset pahuuden työt
hänt' aina ahdistavat.
_A. Oksanen_.
Kynälampi.
Pikku lampinen
hietalietteines,
joka rantoines
minun lapsuen

olit merenän':
sua tervehdän!
Kaarnalaivojan'
laskin laineilles.
sinun saattaakses
tuulen
mukahan
maihin kaukaisiin,
merentakaisiin!
Taikka vallatoin

poikaparvessa
kesän kuumalla
uida polskuroin

haaleiss' aalloissas
hietarannoillas.
Taikka kiitelin,
talven tultua,
jääsi kannella
liukkain luistimin,


niinkuin iloinen
ilman leivonen.
Oi, ken muuttaa vois
vielä kerrankaan
lapsimaailmaan! --
Vaan se
mennyt pois,
pois on polvekseen,
lapsuus rauhoineen!
_A. Oksanen_.
Laki ja Vapaus.
Laki kallis, viljavainen,
Luojan luoma taivahainen,
side yksi
ylhäisille,
hyville ja halvimmille;
kansakunnat liität, laitat

vallattoman mielen taitat;
villit ihmistöille ohjaat,
siveyden vallan
pohjaat,
itsekkään myös valjun saatat
muistamahan isänmaataan!
Kaikki, toivoin työstä riistan,
auttaat toinen toisiaan,
koetella kilvan,
kiistan
saavat kaikki voimiaan.
Isäntä ja palvelija
vapaudessa
suojan saa,
kaikilla on varma sija
vastustella sortajaa.
Työ on miehen kunnia,
viljan vaivannähnyt saa;
Ruhtinaalle arvo
antakaa,
arvo meille työmme vaivasta.
_Schiller'in "Kello"-laulusta -- A. Oksanen_.
Isänmaani.
Jos minne kuljen, mistä lähden,
tää maani mulle kallis on,
ja kallis
on se vaan sentähden,
sen kansa kun niin armas on.
Sen kansa taas
on armas siksi,
se maansa kun tek' kallihiksi
verellään,
kärsimyksillään.
Salomme vaikk' ois täynnä kultaa,
hopeita hyrsityis aaltomme;

vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa,
vaan konnan töit' ois muistomme,

kansamme kulkis hylkyteitä, --
ah! silloin maamme varjo meitä

kuin musta haamu vainoais.
Vaan nyt ei synkkäin syiden hallat
meit' isäin haudalta eroita,
ei

taistelut, eik' ilkivallat
maasta armaasta vieroita,
niin korvet synkät,
kallioiset,
kuin laaksot, järvet tuhatmoiset --
kaikk' ovat kalliit,
rakkahat.
Takana soitten, kallioissa
sai äidit piilon lapsineen,
kun urhot kaatui
taisteloissa,
tai voiton toivat armailleen.
Niin korpea kuin vainioita

luut isäin peitti, veri noita
kostutti kallis kaikkia.
Vakaana niinkuin vuoren seinä
kansamme puolsi maatansa;
ei
huikennellut niinkuin heinä,
säilytti pyhät tapansa.
Parjatkoot
tyhmät, ett' tää kansa
hyljätty, halp' on tavoiltansa --
maan kalliin
ostanut se on!
Muun riemun jos ken ryöstäis multa,
maan' armahan kun muistot jäis:

ne rinnassani voiman tulta
ja innon liekin virittäis.
Oi urhoin
kehto, isänmaani!
Suojelkoon Herra armastani,
siunatkoon hautaa
urhojen!
_J. H. Erkko_.
Kansalaislaulu.
Olet maamme, armahin Suomenmaa,
ihanuuksien ihmemaa.
Joka
niemeen, notkohon saarelmaan
kodin tahtoisin nostattaa.
Kodin ympäri viljavat vainiot
kalarantoja kaunistais,
jalon kansan
kuntoa laulelmat
yli aaltojen kuljettais.
Saisi kuulla maailma kummakseen
miten täälläkin taistellaan,

pyhän, kauniin, oikean voitollen
ilojuhlina riemuitaan.
Kuinka kansa, pieni ja köyhäkin,
edistyksellen uhria toi,
ihanteen,
jalon aatteen alttariin
rovon viimeisen kantaa voi.
Kuinka uskaltaa sekä toivoa
tämä kansa on tohtinut,
vaikka vallitsi
nälkä, kuolema,
valo maast' oli sammunut.

Tohti toivoa sekä voittaakin,
valon temmata soihdukseen;
omat
laulunsa nostaa kuultaviin,
ihanimmaksi oppaakseen.
Ja se kuinka nyt kuohuu nuoruuttaan
kuni kihlattu morsian.

Vapautta se häiksensä valmistaa,
tulevaisuuden juhlahan.
Sitä varten kansa nyt kilvan käy
isänmaallensa uhraamaan,
valon
liedellä nuoriso valmistuu
toivon-aikoja ohjaamaan.
Nosta, nosta jo henkesi kahleistaan,
satavuosia sortunut!
Kansa yksi
on Suomessa, yhdellen
voiton-arpa on langennut.
Työhön, työhön yhtenä kansana siis
rehellisehen, arvoisaan!
Saman
maan, saman kansan onnellen
joka korsikin kannetaan.
Kuka kurja