Pieni elämäntarina | Page 8

Heidän tultuaan kadulle, Holma ensimmäisiksi sanoiksi äänellä, joka
oli nuhteleva, kysyi minkä vuoksi Esteri ei ole luistinjäällä, jossa on
koko kaupunki, nuoret ja vanhat, suuri juhla soitoin, kokoin ja
ilotulituksin. Mutta sitten hän kulki harvasanaisena, parahiksi vastaten
Esterin kysymyksiin, joita useinkaan ei ymmärtänyt yhdellä kertaa
aivan kuin ne olisivat olleet hyvinkin mutkikkaita tahi epäselviä. Kun
he olivat tulleet laitakadulle, jonka toisella puolen ei ollut rakennuksia,
ja kulkeneet sitä hyvän matkaa, hän yhtäkkiä pysäytti Esterin ja
hämmästyneenä kysyi:
»Herran nimessä! Missä me olemme? Ja mihin me menemme?»
»Maailman loppuun!» oli Esterin valmis vastaus.
Holma katselihe. Kaukana heidän takanaan oli viimeinen katulyhty ja
kulkusissa soiva kaupunki, edessäpäin jostakin ikkunasta kuin
salaperäisestä aukosta kuumotti himmeä valo ja sen takana oli maasta
taivaaseen äänetön pimeys. Holma huitoi käsillään, sitten kuiskaten
sanoi:
»Maailman loppuun! Todellakin!»

Esteri nauroi.
»Tekö nauroitte?» huudahti Holma tarttuen Esteriä käsistä.
»Pelkäättekö?» kysyi Esteri yhä nauraen, vaan samassa tyrmistyi
naurunsa kaikua, joka kuului kaukaa pimeydestä. Oliko se hän, vai joku
toinen, joka oli nauranut? Miten oli hän voinut sillä tavoin nauraa
keskellä tätä mustaa synkkyyttä!
Hän lähti astumaan kiireesti kuin jotakin pakoon ja pysähtyi viimein
muutaman lauta-aidalla ympäröidyn pihan portille, mistä sekavina
haamuina häämötti kuormia ja hevosia ja kuului yhtämittaista tiukujen
kilinää ja heiniään pureksivien hevosten hampaanrousketta. Pihan
muutamassa laidassa näkyi jostakin rakennuksesta valaistu ikkuna.
Pahaisen kattolampun valossa ja tupakansavussa hääri huoneessa
joukko miehiä. Hän tunsi Rautiaisen ja muita isäntiä, mutta jäi
seisomaan neuvottomana.
Mitä varten hän oli tänne lähtenyt? Mitä varten?
Hän oli ottanut kirjeet näön vuoksi, ainoastaan näön vuoksi! Ja oli
muka lähtenyt hakemaan Rautiaisen kortteeritaloa toivomatta
löytävänsä ja tahtomatta löytää. Hävetti, hävetti!
Hän meni sisään.
Holma, joka jäi pihalle odottamaan Esteriä, asteli äkillisillä liikkeillä
sinne tänne koiran vihaisesti muristessa joltakin kuormalta. Ja hän
sadatteli saakelin Santtua, joka oli hänet töytännyt kammariin ovea
vasten, kun hän pahaa aavistamatta oli kurkistamassa. Porsaaksi sanoi
Santtua ja puiden nyrkkiä vannoi, että hän olisi hirttänyt hänet, jos ei
näin hyvin olisi käynyt. Mutta kun Esteri ilmestyi huoneeseen, jossa oli
miehiä, jotka ihastuen kävivät tulijaa tervehtimään, tarttuivat Holman
jalat maahan ja hänen katseensa silmää räpäyttämättä Esteriin. Hän
seisoi kuin patsas koko ajan, minkä Esteri oli huoneessa. Sitten kirposi
hän äkkiä irti ja puhkesi ääneen:
»Minä rakastan! Ja minä tahdon saada sinut omakseni!»
Koira syöksyi kuormaltaan ja ryntäsi haukkumaan käsillään huitovaa ja
yksinään puhelevaa kaupungin herraa. Holma kääntyi päin:
»Minä vannon!»
Koira pyrki ihan kiinni käymään. Holma sanoi sille:
»Ja se tapahtuu tänään!»
Esteri hapuili ulos pimeässä eteisessä, isän kirje rutistettuna taskussa,
itku kurkussa. Rautiainen oli kertonut forstmestarin syntymäpäivänä

olevan suuret pidot. Ja Esterin mielessä häämötti se sekava muisto kuin
kamalasta unesta.
Muistamatta Holmaa olevaksikaan hän portaille päästyään jähmettyi
liikkumattomaksi, kun sysimustassa pimeässä edessään näki vain
raivostuneesti haukkuvan koiran liekehtivät silmät. Joku tarttui häntä
kiihkeästi käsistä ja veti hänet luokseen.
»Minä rakastan!»
Ikkunasta pimeyteen tunkevan valonhämyssä Esterille selvisi Holman
kaunis muoto, johon hän tuijotti ajatuksensa risteilleen salamoina.
Luistinjäältä kuului etäinen soitto, ja kokkotulien romotus punersi
taivaan.

IV
Neiti Smarin oli kuin kaatuneen kuorman alla.
Hän oli pitkin syksyä kirjoittanut Esteristä hänen kotiaan ylisteleviä
kirjeitä vakuuttaen ylpeydellä, että Esteri kesällä palaa kotia toisena
ihmisenä kuin sieltä lähti: hän on taipuisa kuin keväinen vitsa,
herttainen ja rakastettava. Mutta nyt oli tapahtunut arveluttava käänne.
Esteri kieltäytyi lähtemästä mihinkään huveihin tai kylään ja pysyi
itsepintaisesti kotona, istuen kirjojensa ääressä.
Pelolla ja kauhulla neiti Smarin ajatteli miten muuan tyttö viime
vuonna oli samalla tavalla yhtäkkiä luopunut kaikesta heittäytyen
yksinäisyyteen, sitten kenenkään aavistamatta ruvennut kiihkoisaksi
lahkolaiseksi, lopettanut koulunsa, hyljännyt kotinsa, lähtenyt
kiertelemään maata saarnaillen ja aivan äsken oli jollakin salaperäisellä
tavalla kuollut jossakin sydänmaalla.
Silmissään forstmestari ja mielessään tälle antamansa lupaus, neiti
Smarin yöt unetonna vyöryi sängyssään. Viimein meni hän pastuurska
Levonin luo.
Tämä leskirouva oli syksyllä muuttanut kaupunkiin ja perustanut
koululaisille pensionaatin. Erimielisinä kasvatus-asioissa olivat he
joutuneet väittelyihin aina kun olivat toisensa tavanneet seurassa missä
hyvänsä. Lopulta oli unohdettu tyyneyden rajat. Neiti Smarin oli
suoraan sanonut, että pastuurska Levonin tiedot ja ymmärrys
kasvatus-asioista olivat yhtäläistä sekamelskaa kun se saksankieli, joka
on hänen pensionaatissaan muka puhekielenä ja jonka parhaimpana
tukena on joskus maailmassa Virosta tänne eksynyt piika. Pastuurska

Levon oli pyytänyt anteeksi, että oli ollenkaan avannut suutansa, sillä
silloin kun kaikkitietävät vanhatpiiat puhuvat lastenkasvatuksesta, pitää
äitien olla hiljaa, minkä hänenkin, joka oli kasvattanut kaksi omaa lasta.
Pastuurska Levonin ei tarvinnut selittää, miten nämä hänen lapsensa
olivat kasvatetut, sillä se tiedettiin: hovioikeudenauskultantti Alfred
Levonista sanottiin, että hän olisi valmis aateloitavaksi, ja neiti Levon
oli ensimäinen sulotar juhlakuvaelmissa ja kutsuvieras ylhäisissä
piireissä.
Nöyrtyneenä ja hyvän neuvon toivossa neiti Smarin kertoi asiansa ihan
alusta alkaen ja seikkaperäisesti.
»Tiedättekö», sanoi pastuurska Levon kuin lohduttavan varmalla
äänellä, »ei ole vähintäkään pelkoa siitä, että Esteri rupeaisi
lahkolaiseksi. Mutta...», keskeytti hän lauseensa pudistaen päätään
arveluttavasti.
Neiti Smarin odotti jatkoa henkeä pidättäen.
»Esteri on yhä kiintynyt renkeihinsä.»
Neiti Smarin ei tahtonut sitä uskoa.
»Minä kerron teille muutaman tällaisen tapauksen. Tunsiko neiti
Smarin Laura Sorvon?»
»En.»
»Hän on tämän kaupungin lapsia, äitinsä oli