Pieni elämäntarina | Page 9

ollut arvokasta sukua ja
isänsä joku pieni virkamies täällä. Mutta luultavasti hänkin oli jo
haudassa ja Laura poissa täältä silloin kun neiti Smarin tuli
kaupunkilaiseksi.»
»Varmaankin, koska minulla ei ole aavistustakaan.»
»Tämä Laura Sorvo tuli kasvattityttäreksi eräälle kapteeni Hannellille»,
jatkoi pastuurska Levon. »Kapteeni Hannell on äärettömän rikas. Suuri
summaton maatila siellä miesvainajani kotipitäjässä, osakkeita tehtaissa,
oma huvila ulkomailla. Lapseton pariskunta. He pitivät Lauraa kuin
prinsessaa. Ja Laura oli kaunis kuin prinsessa oikea sadun prinsessa!»
»Kapteeni Hannell! Lyhyt tukeva mies, tuuheat ja hyvin pitkät punaiset
viikset?» kysyi neiti Smarin yhtäkkiä.
»Niin on!» tunsi pastuurska Levon heti.
Neiti Smarin muisti kerran matkustaessaan laivalla sellaisen miehen
seurassa nähneensä nuoren naisen, jota oli ensin luullut joksikin
ulkomaalaiseksi ylimysneidiksi, vaan oli väitetty hänen olevan
suomalainen. Ja hän oli sitten puhellutkin hänen kanssaan.

»Ihana olento», ihasteli neiti Smarin parin vuoden vanhaa muistoa kuin
eilisenpäiväistä näkyä. »Somassa, keveässä kesäpuvussa hän oli kuin
vasta auennut valkolumme.»
»Arvatkaa, missä hän nyt on!»
»Jumala armahtakoon, millä äänellä te sanotte!»
»Naimisissa renkimiehen kanssa!»
Huone alkoi vilistä neiti Smarinin silmissä.
»Hän karkasi rengin kanssa ja kuuluu asuvan täällä lähellä kaupunkia
jossakin metsämökissä.»
»Voi armias Jumala!»
»Jos se renki olisi ollut kaunis, niin olisihan voinut asian jotenkin
ymmärtää, mutta niin ruma, niin ruma, että niin rumaa on vaikea
kuvitellakin.»
Neiti Smarin hätäytyi ja hän alkoi pyydellen esittää, että pastuurska
Levon ottaisi Esterin pensionaattiinsa, vaan pastuurska käsillään teki
poistavia liikkeitä ja äänellä kuin olisi pelännyt tarttuvaa tautia sanoi:
»Jumala varjelkoon!»
Sinä päivänä neiti Smarinin sija päivällispöydässä oli tyhjä. Miina
ilmoitti hänen olevan pahoinvoivana ja omana lujana uskonaan selitti,
että neiti Smarin oli tullut sairaaksi pastuurska Levonin kahvista.
Sellaista saksalaista sotkua suomalaisista rukiista. Sitä kun
aamusydämelleen juo, niin se pitää tietää, että on tuska sydämessä! Ja
Miina hyppäsi neiti Smarinin luona kouransilmässä pullo
tanskankuninkaantippoja, joita tyrkytti kuin kiusanhenki, kunnes neiti
Smarin raivostui ja talosta ajamisen uhalla kielsi Miinan tulemasta
hänen kammariinsa muulloin kuin soitettaessa ja silloinkin ilman
pulloa!
Neiti Smarinilla oli pitkät puheet itsekseen. Pastuurska Levon oli ollut
oikeassa. Oikeassa vastoin kaikkea luuloa. Neiti Smarinilla oli kädessä
todistuskappale: Juhon kirje! Ja häntä suututti, että hän oli hävennyt ja
punastunut Esterin katsetta ja ummistanut valvovan silmänsä. Suututti,
että hän oli luullut olleensa liian ankara ja ehkä sillä saattaneensa
Esterin muka vaaralliselle uskonhoureiden tielle. Häntä hävetti
ajatellessaan, että hän oli pyörinyt Esterin edessä kuin kananpojan
hautonut hanhi, joka parastaan koettaa saadakseen sen veteen
houkutelluksi. Mutta nyt hän aikoikin panna toimeen uuden
suunnitelman, ja se oli rautainen!

Hän lyö Esterin eteen Juhon kirjeen. Mikä tämä on, hyvä neiti? Olkaa
hyvä ja tulkitkaa minulle tämä epäselvä kirjoitus, kai ymmärrätte sen
yhtä hyvin kuin epäselvän puheenkin! Mutta tulkitkaa se tietäen, että
minä voin saada koko kirjeestä selvän, niinkuin olen saanut nimestä
»Juho», ja toisesta sanasta--»humalassa»!
Hän pudisti kirkkaaksi silmälasinsa, asetti ne varmasti nenälleen ja
yritti lähtemään Esterin kammariin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.
Jos se ei olekaan »humalassa», vaan »Jumalassa»?
Mitä tehdä? Mitä tehdä!
Neiti Smarin parka! Hänellä oli tähän asti ollut pykälät niin itselleen
kuin muille selvillä kuin kymmenen sormeaan. Nyt hän ne kymmenen
sormea liitti ristiin ja suuntasi kirkastetut silmälasit kattoon tunnustaen
mitättömyytensä, kykenemättömyytensä.
Miina pisti päänsä oven raosta.
»Neiti Esterin luona oli vieraana se Neitsy-Maria!»
Neiti Smarin luuli että pastuurska Levon ystävällisesti oli toimittanut
tyttärensä tulemaan Esterin luo kehoituksella ruveta seurustelemaan
Esterin kanssa ja koettaa vaikuttaa häneen hyvää. Ja kuin varmana
pelastuksesta hän huudahti riemastuneena:
»Rakastettava neiti Levon!»
»Neiti Levon?» sanoi Miina huiskauttaen halveksivasti kättään.
»Kaikkipa sitten Neitsy-Marioita, kun riikinkukotkin!»
»No kukas sitten?» tiuskaisi neiti Smarin.
»Enhän minä nimeä muista, sehän on tietty asia! Mutta se--kyllä neiti
Smarin hoksaa. Eihän täällä muita ole niin Neitsy-Marioita. Se jolla on
tukka kammattu näin poskia myöten, se ylhäinen neiti, joka usein ajelee
vaunuissa.»
Merkit olivat selvät, vaan neiti Smarin kysyi sellaisella Hänellä, kuin
Miina olisi hullutuksia puhunut:
»Neiti Holmako?»
»No juuri justiin!»
Esterin luona kaikkialla harvinainen neiti Holma, joka valitsi toverinsa
kuin neulalla? Niihin kaikkien ihmeeksi ei itse Levonilla ollut vielä
kunnia kuulua. Ja Esteri, hänen tietääkseen, ei ollut neiti Holmalle
hyvänpäiväntuttukaan. Mahdotonta!
»Neiti Holma on hakenut ompelijatarta, joka asuu toisella puolen
porttia», sanoi neiti Smarin.

»Saattoipa olla silläkin asialla», myönsi Miina ja lisäsi: »Mutta
vieraana hän oli neiti Esterillä ja niin neiti Esteriä pussasi että oikein.»
Esteri tuli neiti Smarinin kammariin tuulenpuuskana, sieppasi silmälasit
tädin silmiltä ja viskasi ne rapisten menemään, istutti hänet sohvaan
itse istuen viereen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä paloivat.
Neiti Smarin katsoi aivan kuin ei olisi tuntenut häntä eikä kuullut, mitä
hän kertoi. Mutta hänen pienet, punaiset silmänsä venyivät suuriksi
renkaiksi ja otsansa kapeni kahdeksi viiruksi, kun hän kuuli neiti
Holmalla olleen asianaan tuoda terveiset äidiltään, että äitinsä olisi
mielissään saadessaan tutustua Esteriin. Se meni yli kaiken
ymmärryksen, että itse ylhäinen konsulinna Holma erityisesti kutsuttaa
Esterin luokseen. Tunnettu asia kyllä oli, että hän kutsutti luokseen
taiteilijoita ja muita merkillisyyksiä, joita sattui käymään
paikkakunnalla, ja silloin tällöin jonkun edustavista työmiehistä, joskus
jonkun lahkolaissaarnaajankin. Mutta...?
»Minä sanon teille, täti, vaan se