Pieni elämäntarina | Page 7

hän saa Esterille tulevia kirjeitä viedä Esterille eikä Esterin kirjeitä
viedä postiin, vaan ne oli ensin annettava neiti Smarinille itselleen.
Miina oli tehnyt työtä käskettyä aavistamatta, että siinä oli mitään

pahaa. Mutta sitten hän oli saanut uuden määräyksen, että jos
talonpoikia Esterin kotipuolesta tulee käymään kuka tahansa, ja tahtoo
tavata Esteriä, niin pitää sanoa, että Esteri ei ole kotona. Juuri silloin oli
käynyt tämä sama Rautiainen, joka nytkin, ollut vähän kaupunkituulella
niinkuin nytkin, ja kyökissä kahvia juodessaan selittänyt Miinalle,
niinkuin nytkin, että hänellä on poika Eemeli, joka käy Helsingissä
koulua ja meinaa tätä Esteriä. Miinalle oli asia selvinnyt: Esteri ja
Eemeli ovat mieltyneet toisiinsa, vaan Esteriä ei tahdota antaa. Miina
oli itkenyt heidän puolestaan ja rukoillut Jumalaa auttamaan Eemeliä
rovastiksi. Nyt hän oli saanut päähänsä, että kirje oli salainen kirje
Eemeliltä.
»Rautiaisen isäntä antoi sen ja sanoi että se on neiti Esterille», kuiskasi
Miina ja selitti että Rautiaisen isäntä on kortteeria Luokkisella:
viimeinen talo laitakadun päässä, maantien suussa, aivan erillään
muista. Ja tämän selityksen annettuaan hän lähti pois, mennessään
kaataen tuolin ja sitä pystyyn nostaessaan pienen pöydän.
Kirje oli suurelle paperille piirrettyjä koukeroita. Esteri ensin otaksui
sen olevan pikku Viljolta, vaan tarkastellessaan hän sai selville Juhon
nimen, mutta muuta ei.
»Rakas Juho! Parhaalla tahdollanikaan en saanut selvää kirjeestäsi.
Arvaan, että se on joku salaisuus Katrille, kun et ole hänen antanut
kirjoittaa. Kirjoituta jollakin muulla.
Kirjeesi saatuani tuntui kuin olisin siellä kotona, aivan kuin nuo kadulla
soivat kulkuset soisivat kotikujalla. Hengessä tulen teidän onnellisten
luo vieraaksi tämän kirjeen mukana, jonka tähän lopetan jouduttaakseni
Rautiaiselle.»
Rautiaisen mukaan hän kirjoitti toisenkin kirjeen, joka suullisen
määräyksen mukaan oli annettava forstmestarille ja jonka osoitteena oli
»Isälle, syntymäpäivänä».
»Tässä muuan lapsista, joka tahtoo olla läsnä isää herätettäessä laululla
ja kaikkien sitten keräytyessä kuka miksikin puettuna ripsimään
koristetuilla varpuvastoillaan kylvettäen kaiken vanhuutesi pois. Ja hän
on läsnä ja lähellä, vaikka ei kukaan huomaa, sillä hänellä on hame
hämystä, vaippa varjosta tehty. Hänen varpuvastansa on onnenpuun
oksista, jotka ovat hienoja kuin päivänsäteet. Hän laulaa laulun, jonka
sanat ovat kastehelmiä ja sävel orvokin värejä. Ja hän suutelee katseesi
aamuruskoksi ja mielesi lintujen viserrykseksi.»

Esteri sulki kiirellä kirjeen kuoreen ja heittäytyen tuolillaan puoleksi
makaavaan asentoon kädet pään takana katseli lamppunsa kohdalla
väräjävää valopyöryläistä.
Hän oli jo kesässä ja menossa kotia syöksyäkseen isälle syliksi. Mutta
yhtäkkiä hän oikaisi kuin säikähtäen ja tuijotti yhteen kohtaan.
Hyvä Jumala!
Hänen silmissään oli forstmestari, jonka katse oli tuima, käsi ojennettu
ja sormi viittasi ovea ulos, ääni kuin ukkosen jylinä: Mars! Ja hän näki
itsensä aivan kuin jonkun toisen tytön, kun hän henki salpauksissa
syöksyy pihalle myrskyisen syys-illan pimeyteen. Yrittäessään tupaan
päin hän lyö ohimonsa johonkin. Kun hän tointuu, tuntuu hänestä kuin
makaisi hän äärettömän kuilun pohjassa. Päästyään jaloilleen hän näkee
kirkkaasti valaistun salin ikkunat ja muutamassa ikkunassa
forstmestarin, kasvot painettuna lasia vasten, katsoa tuijottavan
pimeään käsien lomitse... Hän hapuilee tupaan. Siellä piika Katri istuu
paikkaamassa risaista hamettaan, hänen edessään seisoo kylin uunin
kuvetta vasten renki Juho, ja Kalle istuu pienellä rahilla lynkäpäisillään
roihuavan takkavalkean ääressä viheltäen säveltä lauluun:
Voi äiti parka ja raukka, Kun minut synnytit...
Hän heittäytyy tuvan lattialle. Hupi tulee nuoleksimaan hänen käsiään
ja kasvojaan. Juho nostaa hänet syliinsä ja koettaa lohduttaa, kun hän
itkee, itkee, itkee...
Esteri heittäytyi sohvaan kasvot patjaa vasten. Hän koetti pidättää
itkuaan pelottelemalla itseään, että täti tulee! Mutta itku purkautui
kuitenkin, ja hän antoi sille täyden vallan.
Tulkoon täti! Sanoo, että täti ja forstmestarinna ovat ryöstäneet häneltä
hänen isänsä, koko hänen onnensa ja elämänsä.
Kuului kova ryske, aivan kuin seinä olisi luhistunut. Hän ei välittänyt.
Mutta sitten hän arvasi, että se oli viereisessä huoneessa asuvain
lyseolaisten temppuja, jotka pitkin aikoja olivat harjoitelleet
kaikenmoista vallattomuutta oven takaa, tirkistelleet
reikeliavaimenreijästä, tunkien siitä kirjeitä ja runolippuja. Hän nousi
suuttuneena.
Lyseolaisten kammarin molemmat ovenpuoliskot olivatkin auki, mutta
hänen edessään seisoi Lauri Holma, »kaunis ylioppilas».
He olivat olleet muutamia kertoja samassa seurassa. Ja Esterin koko
huomio oli aina ollut kiinnitettynä Holman omituiseen olentoon. Hän ei

ollut hetkeäkään rauhallisesti, istuipa tahi seisoi, vaan teki yhtä
vaihtelevia kuin äkillisiä liikkeitä. Hänen katseensa siirtyi suurilla
hypyillä paikasta toiseen aivan kuin ei olisi löytänyt mitään
kiinnekohtaa, mutta yhtäkkiä se saattoi iskeytyä johonkin voimalla kuin
siinä ijankaikkisesti pysyäkseen. Puheensa oli avomielistä ja rohkeaa,
vaan tuntui kuin kieli ei olisi ehtinyt lähimainkaan täyttää tehtäväänsä
ja usein jäi kerrassaan liikkumattomaksi, jolloin hän puhui kasvoillaan,
käsillään ja koko ruumiillaankin. Hän oli aivan kuin joka silmänräpäys
vaarassa tehdä kompastuksen liikkeissään ja puheessaan. Se oli
kiinnittänyt Esterin huomion aina niin tarkoin, että Holman muoto oli
jäänyt hänen mieleensä hyvin hämärästi.
Nyt kun he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Esteri hämmästyi hänen
kauneuttaan. Punastuen väisti hän katseellaan ja yritti lähtemään pois
kammaristaan. Mutta samassa hän huomasi, että Holma, joka seisoi
oudostuttavasti jäsentä väräyttämättä, oli lakki päässä, palttoo päällä,
sukkasillaan ja kengät kädessä, onnettoman näköisenä kuin kiinni saatu
varas.
»Herra Holma!» sanoi Esteri luoden panttivankiinsa rohkaisevan
katseen, otti pöydältä kirjeensä ja antoi ne Holmalle. »Rangaistukseksi
saatte lähteä minua saattamaan!»