Pieni elämäntarina | Page 6

vei kyökkiin. Siellä piiat säikähtyneinä käskivät heti viedä Esteri
takaisin, sillä forstmestari itse oli hänet vienyt sinne. Mutta silloin
Esteri oli puristanut kaulasta Juhoa niin, että Juho jo tunsi kuolevansa,
ja olivat kasvot olleet mustana, kun piiat ehtivät hätään. Juho omalla
uhallaan ei vienytkään enää Esteriä, joka ei lähtenyt lattiallekaan hänen
sylistään, vaan nukahti siihen, Juhon kertoessa Esterin omasta äidistä.
Esterin mielessä siitä väikkyi vain hyvin hajanainen muisto: paljon
väkeä ja valoa, josta hänet temmattiin äkkiä pimeyteen, missä näki
kaksi suurta keltaisena palavaa silmää. Mutta tämän hajanaisen muiston
vaikutus oli kuin kamalan unen. Ja se oli vallannut hänen mielensä aina,
kun kotona olivat jotkut pidot, tullut sellainen henkeä ahdistava hätä ja
tuska, joka poistui, kun sai tavat Juhoa edes pikimältään ja puhella
muutaman sanan äitivainajasta.
Esterin äitivainaja oli ollut heidän keskusteluissaan melkeinpä a ja o.
Siihen kumminkin aina lopuksi olivat tulleet. Ja Juholla vuosien
kuluessa riitti aina jotakin uutta. Uutta Esterille nyt, kun taas siihen
johtui puhe, oli tieto, että niinkuin oli viejänä kirkkomaahan, niin oli
Juho ollut taloon noutajanakin. Hän oli, forstmestarin tuodessa
ensimmäistä rouvaansa, ollut hevosella vastassa tässä samassa
kievarissa, johon nyt Esterin saattoi hänen ensimmäisellä retkellään
avarampaan maailmaan. Ja omituista oli, että Juho ei ollut käynyt sen
jälkeen täällä kuin nyt ensi kerran. Juho muisti kuin eilisen päivän. Hän
osoitti pihalla portaitten edessä paikan missä oli hevosineen seisonut,
kun vainaja oli tullut sisään, katseeltaan lempeä ja kaunis kuin enkeli.
Oli tervehtinyt Juhoa kättä ojentaen ja kysynyt nimeä. Kun Juho oli
änkyttänyt, niin oli hän katsonut hyvin läheltä ja sanonut: Ystäväni,
katso minuun ja sano rauhallisesti. Ja aivan puhtaasti oli silloin tullut

suusta: Juho Anttonen.
Siinä samassa paikassa seisoi Juho lähtiessään palaamaan takaisin,
ojensi kätensä Esterille, yritti sanomaan jotakin, vaan kieli tarttui niin
lujaan, että seisoi pitkän aikaa kuin olisi tupehtunut. Hän heitti
sanottavansa sikseen pudistaen päätään, puristi Esterin kättä kyynelten
vieriessä silmistä, nousi kärryihin ja lähti ajamaan.
Esteri jäi seisomaan jalkainsa sijoihin tuijottaen Juhon jälkeen. Tuntui
kuin nyt vasta olisi koti kadonnut näkymättömiin metsän taakse. Hänen
teki mieli lähteä juoksemaan Juhon jälkeen, niinkuin oli tehnyt lapsena,
jolloin hänellä oli aina ja kaikessa turvansa ja lohduttajansa Juhossa.
Mutta Juho meni jo kaukana maantiellä tomupilvenä. Ja kun sekin
katosi, seisoi Esteri päivänpaisteisella kievarin pihalla kuin pimeällä
aavikolla ypö yksinään.
»Esteri!» kuului lempeä ääni.
Esteri vavahti.
Hyvä Jumala! Äiti?
Hän kääntyi katsomaan taakseen, näki neiti Smarinin suuret silmälasit
ja purskahti itkemään.

III
Esteri oli kirjoittamassa isälle syntymäpäiväksi.
Ukolle hopeatukalle nuori neiti pyysi saada tunnustaa rakkautensa. Sitä
hän oli yrittänyt jo kymmeniä kertoja ja kirjoittanut lukemattomia
hameentaskullisia rutistettuja kirjeitä. Mutta riittääkö nytkään loppuun
asti rohkeus, että saisi avatuksi sydämensä? Hyvä Jumala! Minkä
vuoksi häneltä temmattiin äiti, joka pienestä asti olisi häntä pitänyt isän
läheisyydessä, opettanut valloittamaan isän polven, anastamaan häneltä
suudelmia, pakottamaan isän rakastamaan.
Esteri äkkiä herkesi kirjoittamasta. Aivan muutahan hän oli aikonut
kirjoittaa: Onnestaan, jota hän tunsi hopeahapsisen kesäyön ukon
sulkiessa hänet syliinsä.
Ovi avattiin hiljaa, hyvin hiljaa. Hän luuli, että se on täti Smarin, joka
tuli hänen kammariinsa aina kuin avaimen reijästä ja kulki
kuulumattomasti kuin vierivä samettipakka, että usein ei tiennytkään,
ennen kuin näki suuret silmälasit olkapäällään. Esteri oli ennen pysynyt
rauhallisena ja vähääkään pelkäämättä, vaikka täti Smarin oli ankara,
tarkasti kaikki, nuuski ja haisteli, penkoi laatikot, aukoen

liinavaatteetkin laskoksiltaan, selaili kirjat yksin lehdin, puhui
pienimmästäkin tahrasta kuin kuolemansynnistä, luki määräyksiä ja
sääntöjä kuin loppumattomalta rullalta. Mutta nyt Esteri säikähti kuin
olisi tavattu hänet jostakin luvattomasta teosta, rutisti kirjeen taskuunsa
ja istui kyyryssä kuin odottaen jonkun pedon syöksyvän niskaansa.
Vaan kun hän kuuli outoa, kummallista ääntä takaansa, kääntyi hän
katsomaan.
Miina?
Miina, neiti Smarinin palvelija, oli suuriluinen ihminen ja kuuluisan
kömpelöliikkeinen. Hän väliin sai sellaisia maanjäristyksiä aikaan, että
talo tärisi, päänsä oli kuhloja täynnä ja ruumiinsa aina kirjavana
mustelmista. Sen kolmisen vuoden kuluessa, minkä hän oli ollut neiti
Smarinin palveluksessa, melkein koko palkkansa oli mennyt
rikkomiensa esineiden maksamiseen, vaikka neiti Smarin oli hänelle
hänen uskollisuutensa ja ahkeruutensa vuoksi antanut puolet anteeksi.
Niin yksinkertaisessa asiassa kuin oven avaamisessa hän piti meteliä,
joka muille ihmisille olisi ollut mahdotonta parhaalla tahdollakin.
Mutta nyt hän tuli hiljaa. Ja hän kulki astuen päkiäisillään, varpaat vain
napsahtaen joka askeleella, jota koetti karttaa vääntelemällä
leukapieliään niin että hampaat kalisivat. Niin hassulta kuin Miinan
liikkeet näyttivätkin, Esteri katsoi häntä säälien. Raukka joka päivä sai
emännältään toria, ja talossa asuvat lyseolaiset, sydämettömät, käyttivät
Miinan kömpelyyttä huvikseen, laittaen hänet kaikilla vippakeinoilla
kaatamaan milloin jonkun suuren vaatekaapin, milloin muun
mahdottoman esineen, pöydistä ja muista keveämmistä kapineista
puhumattakaan. Miina raukka uskoi kaikki syykseen ja aina
uudistuvalla hartaudella koetti opetella liikkumaan »ihmisten tavoin».
Vasta aivan lähelle päästyään Miina kuiskasi käheällä äänellään:
»Siellä on Rautiaisen isäntä. Toi kotoanne voipytyn ja vasikanpaistin.
Käski sanoa neiti Esterille paljon terveisiä.» Ja vilaisten taakseen Miina
veti vyöliinansa alta esiin kirjeen, jossa ei ollut mitään osoitetta, ja
tuippasi sen Esterin käteen kiireellä kuin olisi se poltellut hänen
hyppysiään.
Se polttelikin. Hän oli Esterin taloon tullessa saanut määräyksen, ettei