Pieni elämäntarina | Page 5

ollut miestä pitämään lupaustaan. Hetken perästä
molemmat ovenpuoliskot paukahtivat auki ja forstmestari ryntäsi saliin,
käsipuolessa riippuen tukeva kälynsä. Salissa forstmestarinna säikähti
pyörryksiin, lapset parahtivat huutamaan. Forstmestari pysähtyi, ja
samassa neiti Smarin oli hänen edessään kuin seinä.
»Eikö lanko tiedä, mikä minä olen!»

Hän neiti Smarin oli tosin vain vanhapiika, mutta vanhapiika, joka ei
rakasta kissoja, vaan ihmislapsia, joka on harrastanut kasvatusasiaa,
uhrannut koko elämänsä sille, pitänyt hoidossaan kaupungissa
koululaisia puolikymmentä vuotta, saavuttanut jo tällä lyhyellä ajalla
maineen ja kaikkien luottamuksen ja tunnustuksen. Ja sitten neiti
Smarin selitti, miten lapsi on kasvatettava, puhui varmasti ja
vakuuttavasti, syyttäen niin forstmestaria kuin forstmestarinnaa.
Forstmestarinna itki, forstmestari istui kädet kasvoilla, äänetönnä, vaan
lopuksi kädestä puristaen ja vesissä silmin pyysi neiti Smarinia
ottamaan Esterin ojennettavakseen.
Seuraavana päivänä neiti Smarin ja Esteri lähtivät kaupunkiin.
Piiat seisoivat pihalla itkien. Hupi haukkui ja ulvoi telkeitten takana.
Viljo, Esterin pieni suosikki veli, joka oli uhannut teettää sepällä suuren
puukon ja leikata täti Smarinilta kaulan poikki, karkasi ulos ja rääkkyen
kurkun täydeltä juoksi jälkeen kujalle asti, ennenkuin kiinni saatiin.
Renki Kalle, joka oli pellolla kyntämässä, hevosta leväyttäessään
vihelsi kuin huilua soittaen, surullista säveltä laululle:
Voi äiti parka ja raukka, Kun minut synnytit--
Sillä sävelellä oli Kalle saanut Esterin itkemään milloin hyvänsä. Ja nyt
kaukaisuuteen katoavat sävelet ahdistivat sydäntä, ettei tahtonut saada
henkeä vedetyksi. Istuessaan perällä oli hän suojassa neiti Smarinilta,
joka renki Juhon vieressä keulaistuimella oli niin ahtaalla, ettei voinut
kääntyä taakseen katsomaan. Mutta Esteri tunsi että mielensä ei tyydy
hiljaisiin kyyneliin, se pyrki ryöstäytymään äänekkääseen itkuun. Hän
pisti sormet korviinsa ja painoi päänsä Juhon selkää vasten.
Siinä asetellessaan mieltään, silmät ummessa, hän näki hopeatukkaisen
ukon, joka tuli kuin pitkän pimeän kujan päästä, tuli kiireesti ja ojensi
hänelle kätensä. He seisoivat keskellä salia suudellen.
Esteri kohotti äkkiä päänsä mieli kirkkaana.
Isä sittenkin rakastaa häntä! Ei ollut unta, vaan totta se kesäyön ukko,
jonka sylissä hän oli istunut, joka oli suudellut häntä. Hän kirjoittaa
isälle kaupungista, avaa sydämensä. Kirjoittaa onkin helpompi kuin
puhua.
Esteri oli iloinen, aivan kuin odottamaton onni olisi kohdannut häntä.
Hän alkoi puhella Juhon kanssa. Ja neiti Smarinin naama oli soikea
poikkipäin.
Hän oli taipunut talon hevosella lähteinään ensimmäisen taipaleen

kuultuaan, että kyytimieheksi renki, joka on niin pahasti änkyttäjä, ettei
hänen puheestaan selvää saa, ja omin silmin ensin nähtyään ettei mies
muutenkaan ole vaarallinen: pitkä ja luisevan laiha, olkapäät ruman
jyrkät, kaula hieno ja pitkä, posket kuopalla, parta harva, jonka läpi
paistoi punakka iho, nenä korkea, suuret harmajat silmät, eivät rumat,
vaan eivät erityisesti sievätkään. Puhuessaan hänellä takertui kieli joka
kerakkeeseen ja väliin niin lujasti, että pää painui syvälle olkapäitten
sisään ja silmät ummistuivat pitkäksi aikaa, ennenkuin kieli laukesi. Oli
syvä sääli häntä kuulla ja nähdä.
Miesraukan ponnistukset saivat ensin neiti Smarinin silmiin kyyneleen,
sitten hän ilahtui, kun Esteri ymmärsi vastata, ja lopuksi hämmästyi,
kun heidän välillään kehittyi yhtämittainen keskustelu, josta hän ei
ymmärtänyt muuta kuin Esterin sanat sanoina.
Juho änkytti tavallista pahemmin. Hänelle oli tapahtunut sanomaton
onni: Piika Katri oli nyt hänen morsiamensa.
Sitä ei ollut Juho koskaan uskaltanut toivoa, ei ajatellakaan, niin
nähtävää kuin se toisillekin oli, että Juho Katria rakasti. Mutta eilen
illalla Katrin isä, käydessään Katrin luona, otti asian puheeksi heidän
kolmin istuessaan tuvassa. Vaikka Juho ei ollut herännyt uskoon,
niinkuin hän ja Katri, arveli hän kuitenkin, että Jumala oli Juhon ja
Katrin toisilleen tarkoittanut, koska Katri oli ainoita, joka Juhoa
ymmärsi. Juhon elämästä ei ollut sanottavana kenelläkään muuta kuin
hyvää, ehkäpä Katri oli oleva Jumalan kädessä välikappale saattamaan
Juhon elävään Jumalan tuntemiseen. Juho oli itkenyt kuin lapsi.
Ilmoitettuaan iloisen asiansa, josta kukaan syrjäinen ei vielä tiennyt, oli
Juholla paljon kyseltävää Esteriltä: Miten hän Katrin vanhempia, jotka
olivat köyhiä, saisi autetuksi niin ettei heidän tarvitsisi kiitellä, sitä
parempi etteivät tietäisikään häneltä avun tulleen? Hän tuumi ostaa
heille hevosen ja lehmän ja toimittaa ne heidän mökilleen joskus, kun
koko väki on poissa. Luuleeko Esteri, että Katri pitäisi syntinä
kultasormusta? Hän antaisi Rautiaisen tuoda kaupungista. Uskoiko
Esteri, että forstmestari ja forstmestarinna suostuisivat siihen, että Katri
nyt heti pääsisi irti palveluksesta, kun hän hankkii sijaisen? Eikö
Esterinkin mielestä ollut sievällä paikalla se Puna-Mikon mökki siinä
järven rannalla? Hän ostaa sen ja laitattaa kuntoon. Se on lähellä taloa
ja senkin vuoksi mukava, sillä hän aikoo pysyä renkinä forstmestarilla
edelleen niin kauan kuin pidetään. Oli ollut talossa kasvavasta pojasta.

Tuntuisi oudolta, jos pitäisi erota. Oudolta tuntui ajatella, ettei Esteriä
nyt näe kuin kuukausien päästä, jota tähän asti oli nähnyt joka päivä.
Juho naurahti. Esteri oli vielä ollut pieni, kun oli ollut kerran häneltä
vähällä hengen ottaa. Oli ollut pidot, forstmestarin syntymäpäiväjuhlat.
Esteriä oli jostakin syystä rangaistu, pistetty kyökineteisen konttoriin.
Juho ei ollut tiennyt siitä mitään, kun hän ohi kulkiessaan kuuli jostakin
kiihkeää itkunnyyhkytystä ja supatusta: Hyvä Jumala, lähetä Juho tänne.
Juho avasi konttorinoven, sieltä tuli kissa ja supatus taukosi. Luuli
kuulleensa väärin, vaan kun yritti sulkea oven, niin kuuli taas samaa.
Hän etsi ja löysi Esterin kyyristyneenä konttorin loukosta, otti syliinsä
ja