Pieni elämäntarina | Page 4

herättää! Vaan
Esteri, joka odotti häntä hänen työhuoneensa ovella, oli huomasi hän
nyt, juhlapuvussaan.
Mitä ihmettä?
Esteri avasi hänelle oven.
Oli aivan kuin olisi astunut palavaan huoneeseen, kun tulena
roihuavana taivaanranta paistoi kolmesta ikkunasta. Mutta kun
forstmestari ei huomannut mitään muuta, kääntyi hän kummastuneena
katsomaan Esteriä. »Mikä on tarkoituksesi?» Esteri nauroi, ja

forstmestari jäi seisomaan kuin tajuttomana ympäristöstään. Oli kuin
hän olisi toistamiseen nähnyt jonkun entisen unen, josta jäljellä ei ollut
kuin tunnelma ja muutamia hämäriä yksityiskohtia. Tietämättään hän
seurasi Esteriä, kun tämä talutti hänet sohvan luo ja sanoi:
»Tässähän äiti istuu.»
»Äitihän on kaupungissa», sanoi forstmestari konemaisesti, ajatukset
toisaalla.
»Ei se! Vaan minun oma äitini!» sanoi Esteri sellaisella äänellä, että
forstmestari aivan kuin itse havahtuen unesta katsoi Esteriä pitkään.
»Uneksitko sinä, lapseni?» kysyi hän epävarmasti kuin epäillen itseään
ja yritti istahtamaan sohvaan. Mutta Esteri alkoi hätäillä:
»Ei ei ei, ei! Ei siihen, isä! Siinähän istuu äiti!»
»Tässäkö?»
Esteri jäi kummastuneena katsomaan forstmestarin osoittamaa paikkaa,
pyörähti vikkelästi ympäri katsomaan keinutuoliin ja taas muualle ja
sitten pysäyttäen tuskaisen katseen forstmestariin.
»Sinä uneksit lapseni!»
»Herranen aika, enhän minä uneksi», väitti Esteri ja puhellen vilkkaasti
selitti: »Tämä on teidän työhuoneenne, minä olen tässä, minulla on uusi
valkoinen pukuni, te olette siinä, teillä on aamuviitta päällänne.
Näettehän nyt, etten uneksi?»
»Sitten olet sairas. Oletko nukkunut koko yönä?»
Esteri tapaili niinkuin tapaillaan sekavasta muistista. Kuka se olikaan,
joka hänet herätti? Opettajatar? Ei! Opettajatarhan on ollut poissa jo
kuukausia.
»Joku minut herätti. Sanoi, että äiti on tullut. Ja minä pukeusin tähän
uuteen pukuuni ja tulin tänne. Ja meillä on ollut niin hauska. Äiti sanoi,
että mene käskemään isä. Ja minä sytytin lampun ja kynttilät...»
»No missä on lamppu ja kynttilät?»
Niitä ei ollut olemassa laisinkaan kesällä.
»Joko huomaat, että olet uneksinut?»
Esterin pää painui rinnalle. Hän otti virkkauksensa, jota oli näyttänyt
äidilleen, ja sanaa sanomatta lähti.
Forstmestarille norahti kyynel silmiin.
»Esteri!»
Hän otti Esteriä kädestä ja vei sohvan luo.
»Tässäkö äiti istui?»

»Sehän oli vain unta.»
»No, sinä istut tuohon äidin viereen--ja isä istuu sinun viereesi--tai isä
istuu tähän äidin viereen ja sinä isän syliin. Kas näin.--Mutta jopa sinä
olet suuri! Kuinka vanha sinä olet?»
»Kuudentoista.»
»Kuudentoista!» ihmetteli forstmestari. »Joko sinä olet kuudentoista?
Et suinkaan!»
»Viime sunnuntaina oli syntymäpäiväni.»
»Kuudentoista!» ihmetteli forstmestari, kiintyi katsomaan korkkimaton
kuviota lattiassa ja puhui kuin itsekseen: »Kuudentoista oli, kun näin
ensi kerran. Kaksi vuotta myöhemmin oli vainaja. Siitäkö on
kuusitoista vuotta?»
»Eilen.»
»Eilenkö? Niin, todellakin eilen.»
Forstmestari jäi sanattomaksi. Pitkän hiljaisuuden ajan Esteri istui
liikahtamatta, pää isän olkaan nojaten, niinkuin isä itse oli asettanut
hänet. Ja hän katseli ensimmäisten auringonsäteitten valaisemaa äidin
kuvaa joka hymyili heille.
Isä suuteli. Hän suuteli hiljaa kuin nukkuvaa lasta.
Kun he erosivat, Esteri katsoi hänen jälkeensä puristaen päätään.
Eihän tämä ole forstmestari, jonka ryhti on ylpeä, katse terävä, ääni
jyrähtelevä ja sanat kuin vasaran iskut naulankantaan, se forstmestari,
jota hän kunnioitti vielä enemmän kuin pitäjäläiset ja pelkäsi vielä
enemmän kuin palvelijat. Tahi jos on se, niin on yhtäkkiä vanhentunut,
sitten eilisen muuttunut ukoksi. Untako? Varmasti unta!
Esteri säikähti omaa kuiskaustaan:
»Isä?»
Ukko kääntyi takaisin, ojensi molemmat kätensä silmät hulveisillaan
kyynelissä.
»Esteri!»
Hän sulki Esterin syliinsä, suuteli suulle, poskille, otsalle, kyynelten
norahdellessa Esterin kasvoille.
Sänkykamarin ovi rapsahti kiinni. Ukko oli kadonnut. Esteri seisoi
ovenpieltä vasten kuin pyörtyvä.
Tämän jälkeen Esteri tapasi isää vasta hänen matkalta palattuaan,
forstmestarinnan ja täti Smarinin seurassa. Salissa istuivat, isä
lynkäpäisillään pöytää vasten käsi silmillä suojana. Sen takaa sanoi:

»Esteri! Saat laittautua lähtemään täti Smarinin kanssa kaupunkiin ja
siellä käydä koulusi.» Hän sanoi sen hiljaisella, vaan kylmällä äänellä,
niin kylmällä. Ja kun hän nousi seisomaan ja enempää sanomatta meni
kammariinsa, oli hän se tavallinen forstmestari.
Henkeä pidättäen ja joka jäsen suonenvetoisesti jännitettynä, että hiki
otsalle pusertui, Esteri sai itkunsa pidätetyksi. Kuivin silmin sitten
yönsä valvoi. Hänestä oli samantekevää, missä on ja minne viedään,
yhdentekevä, minkä vuoksi näin eikä niin.
Niin oli ennen päätetty, neiti Rutasen ehdotuksen mukaan, että Esteri
pääsee Helsinkiin kouluun. Neiti Smarin kiitti Jumalaa, että hän oli
sattunut tulemaan.
Neiti Smarin oli huomannut Esterin olevan niin läheisissä suhteissa
pirttiväkeen, että häntä ei hämmästyttäisi ollenkaan, jos jonakuna
kauniina päivänä Esteri tavattaisiin rengin sylissä. Mutta kun
forstmestarinna kertoi sen jo nähneensäkin, niin neiti Smarin ei voinut
olla kauhistuksissaan iskemättä käsiänsä ristiin. Herra Jumala! Hänen
täytyi suoraan sanoa sisarelleen, forstmestarinnalle, ettei hän tosin
koskaan ollut häntä pitänyt minään erityisenä neroniekkana, mutta ei
hän ikinä olisi uskonut häntä niin huonoksi kasvattajaksi.
Kokeneena ihmisenä neiti Smarin piti velvollisuutenaan, sukulaisena
oikeutenaan puhua asiasta forstmestarille. Kysymyksessä oli Esterin
tulevaisuus.
Parahiksi niille sanoille forstmestari saapuikin matkaltaan kotia. Ja kun
hän oli saanut suudelluksi vaimonsa ja muun perheensä sen mukaan
kuin kukin suu tuotiin suudeltavaksi, tervehdityksi kälyään ja
sadatellessaan sateista ilmaa ryypätyksi kupillisen kahvia, joka hänen
halunsa ja tavan mukaan ehätettiin kiireellä hänen eteensä, vei neiti
Smarin hänet hänen työhuoneeseensa.
»Rakas lanko. Asia on niin vakava, että minun pitää saada langon
lupaus, että lanko pysyy tyynenä, muuten on kaikki auttamattomasti
hukassa.»
Forstmestarissa ei