Pieni elämäntarina | Page 3

»Mitä minä olen tehnyt?»
»Et hyvä Esteri, et mitään. En minä sinun vuoksesi itkenyt. En toki!»
»Mitä te itkitte?»
»En sinun vuoksesi, siitä voit olla varma.»
Esteri oli hetken aikaa ääneti, ennen kuin kysyi:
»Itkittekö Margarethan ja Paulin vallattomuutta?»
»En. Minä olen heihin aivan tyytyväinen.
»Mitä te itkitte?»
»Elä kysele.»
Esteri oli ääneti. Mutta opettajattaresta tuntui, ettei hän herkeä
vieläkään utelemasta, ja hän meni seisomaan ikkunaan katsellen ulos.
Häntä suututti:
Ymmärtäisiköhän, jos selittäisin, että itken sitä hupsua räätäliä, josta
forstmestari varmaan on kertonut yleiseksi nauruksi? Että itken
muistellessani, kun tuo mies teki työtä aamusta varhain myöhään yöllä,
jokapäiväisenä leipänään puute, ihmisten sydämetön iva ja julma nauru,
kun hän pingotti kaikki voimansa toivossa saada toteutetuksi aatteensa.
Että itken sitä näkyä, kun ulkomailta tullut tieto samasta hyödyllisestä
keksinnöstä oli kerralla raukaissut mies raukan äärimmäisyyksiin
pinnistetyt voimat, niin että makasi sairasvuoteessaan luhistuneena ja
kutistuneena, vaan silmät kirkkaina ja verettömät huulet hymyssä
kuiskasi: »Nyt näkevät, että minä sittenkin oli oikeassa!» Mutta pappi
hymyillen veti ristin kirkonkirjaan, kellonsoittaja pilkkalaulua

loilottaen soitti kuolonkelloja ja haudankaivaja sääliessään siunattua
maata siihen kiroillen kuopan kaivoi.
»Rakastiko hän teitä, isänne?» kysyi Esteri kuiskaavalla äänellä.
Opettajatar vavahti, kääntyi ja loi pitkän katseen Esteriin, jonka
silmissä oli syvä suru.
»Esteri!»
Esteri istui rauhallisesti ja katseli kasvoihinsa paistavaa kuuta,
opettajatar hänen edessään polvillaan, pää hänen sylissään, itkien
rajusti. Mutta kun opettajattaren itku oli tyyntynyt, Esteri puristi hänen
päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä kuumille huulille.
Illallispöydässä neiti Rutanen oli iloinen ensikerran puoleen vuoteen ja
puheli vilkkaasti kaikkien hämmästykseksi. Illallisen jälkeen hän leikki
lasten kanssa kuin itse huimin huimimmista. Esteri oli jo sängyssään,
kun opettajatar tuli kammariinsa. Hän luuli Esterin nukkuvan, liikkui
hiljaa ja pani maata sanaa virkkamatta. Keveä mieli karkoitti unen
silmistä. Hän kuuli, kun ruokasalin kello löi kaksitoista. Hetken
kuluttua kuului Esterin ääni, hyvin hiljaa:
»Nukutteko?»
»En. Mutta minkä vuoksi sinä vielä olet valveilla?»
Esteri ei vastannut mitään, vaan jonkun ajan kuluttua sanoi:
»Minkä vuoksi ette enää koskaan kerro äitivainajastani?»
Opettajatarta hävetti. Hän ei osannut mitään vastata.
»Kuulkaa!» sanoi Esteri.
»No?»
Esteri nousi sängystään, sytytti kynttilän, otti sen käteensä ja itse
lähtevän näköisenä sanoi:
»Tulkaa!»
Esteri katsoi pyytävästi opettajatarta.
»Sano, hyvä ystävä, minne!»
»Tulkaa!»
»Nythän on sydänyö.»
Vastustellessaan opettajatar kuitenkin nousi. Esteri tarttui tanakalla
kädellä hänen käsikoukkuunsa ja vei mukanaan. He kulkivat kuin kaksi
valkoista haamua kynttilän valossa salin läpi, suurten varjojen
vaappuessa heidän takanaan. Esteri johti forstmestarin työhuoneeseen,
jossa sytytti lampun ja kaikki kynttilät.
»Mitä sinä aiot?»

Esteri veti opettajattaren istumaan viereensä sohvaan, viittasi äitinsä
suurta kuvaa seinällä ja sanoi:
»Kertokaa nyt!»
»Mutta hyvä Esteri, keskellä yötä. Ja olemme näin paitasillamme!»
»Mitä se haittaa? Vai onko teillä kylmä?»
Esteri katosi silmänräpäykseksi ja toi forstmestarin suuret matkaturkit,
joihin hautasi opettajattaren kaulaa myöten, sukeltaen itse turkin alle
hänen viereensä.
»No nyt!»
Hän kääri kätensä opettajattaren kaulaan, painoi poskensa vasten hänen
poskeaan ja kuvaa katsoen sanoi:
»Elkää kertoko! Minä muistelen, mitä ennen olette kertonut.»
Syntyi syvä hiljaisuus, jota kesti kauan. Kuiskaten hän sanoi sitten ja
aivan kuin lainaten lauseen jostakin opettajattaren kertomuksesta:
»Ja sitten hän suuteli teitä.»
Pitkän äänettömyyden perästä taas:
»Minua hän ei suudellut!»
Esteri sanoi sen niin surullisesti, että opettajatar oli parahtaa itkemään.
Heidän siinä yhä istuessaan äänettöminä paukahti seinään, niin että
koko huone tärisi. Opettajatar säikähti.
»Pakkanen», sanoi Esteri rauhoittavasti. Mutta yhtäkkiä oikaisi
suoraksi ja katsoen opettajatarta palavin silmin sanoi:
»Jos äidin haamu tulisi!»
»Esteri!»
»Minä olen täällä käynyt väliin öisin, kun te olette nukkunut. Ja minä
olen odottanut.»
Opettajatar viskasi turkit syrjään ja nousi sohvalta.
»Esteri! Nyt lähdemme omaan kammariin.» Esteri heittäytyi maata
pitkää pituuttaan.
»Minä olen odottanut, että tulisi ja suutelisi minua. Suutelisi yhden
ainoankaan kerran.»
»Nyt lähdemme. Minä sammutan tulet.»
»Niin, sammuttakaa. Ehkä hän sitten tulee.»
»Esteri, hyvä Esteri, lähde nyt!»
»Hän on suudellut teitä, suudelkaa te minua hänen puolestaan.»
»Minun huuleni ovat siihen halpaset. Mutta pyydä isääsi, hänelle äitisi
varmaan jätti suudelmia sinulle.»

Esteri kohosi istumaan, loi opettajattareen katseen, joka oli tuskaa. Hän
heittäytyi levottomana sohvanpäätä vasten.
»Äiti! Äiti! Minkä vuoksi et tule? Etkö voi? Vai etkö tahdo? Etkö
minua rakasta?...»
Herra Jumala sitä kyyneletöntä epätoivoa!
Opettajatar itki, syleili, pyysi ja rukoili.
»Sinä et tule, äiti. Niin, niin. Sinäkään et olisi minua rakastanut, jos
olisit elänyt...»
»Hän rakastaisi sinua. Kuule, armas Esteri, rakas sisko, kuule, minä
olen varma, että hän rakastaisi sinua.»
»Hän tulisi, jos olisi rakastanut minua, varmaan tulisi!... Mutta minua
ei rakasta kukaan.»

II
Hän tuli, äiti. Tuli sitten kerran, eräänä kirkkaana kesäyönä, nousevan
auringon ruskottaissa.
Esteri meni herättämään forstmestaria. Forstmestari katsoi ihastuneena
kuin sulhasmies ojentaen molemmat kätensä:
»Ester!»
»Niin, niin. Joutukaa nyt!»
»Esterihän se on», sanoi forstmestari muuttuneella äänellä. »Mikä nyt
on?»
»Tulkaa!» kutsui Esteri päätään nyökäyttäen kiirehtivästi ja lähti itse
edeltä.
Forstmestari kiireimmiten vähän pukeutui, ihmetteli ja ehätti Esterin
jälkeen, mutta oli väliltä palata takaisin johtuessa mieleen, että varmaan
oli tullut forstmestarinna, joka oli ollut kaupungissa hampaitaan
laitattamassa, ja sisarensa neiti Smarin tullut hänen mukanaan, niinkuin
puhetta oli ollut. Mitäs sen vuoksi tarvitsi koko taloa