Pieni elämäntarina | Page 2

arasti:
»Lastenkammarissa.»
Se ei ollut totta, tiesivät kaikki Paulista alkaen! Ja Forstmestari vihasi
valhetta vihasi niin, että pienikin seikka sai hänet raivostumaan. Hän
ryntäsi tuoliltaan.
»Esteri! Katso silmiin!»
Esteri katsoi silmiin, vaan oli kuin kuuromykkä.
»Vastaa!» jyrähti forstmestarin ääni ja jalka jymähti lattiaan. Esteri
seisoi jäsentä väräyttämättä, vaikka tulena paloi halu kietoa kätensä
isän kaulaan, syleillä, syleillä, ja siihen kuolla.
Forstmestari ojensi kätensä, sormi viittasi ovea ulos.
»Mars!»
Kuin anteeksi pyytäen tyytymättömyyttään, jota Esterin vuoksi oli
usein tuntenut vaimoaan kohtaan, purkaen sen joskus kuuluvillekin,
forstmestari tunnusti, että kyllä kysyykin kärsivällisyyttä Esteri.
Mitä on tehtävä, mitä?
Forstmestarinna lohdutti, että ehkä pian tuleva kotiopettajatar voi
häneen vaikuttaa.
Esteri oli siihen asti harjoittanut lukujaan ja pianonsoittoa vanhan
pastorin Sandra-neidin johdolla. Mutta Margarethan ja Paulin vuoksi
oli päätetty ottaa kotiopettajatar, joka samalla voisi valmistaa Esterin
jollekin tyttökoulun ylemmälle luokalle. Palkasta ei oltu tingitty,
ainoana ehtona oli ollut saada etevä. Ja oli saatu pääkaupungista
opettajatar, joka tahtoi vuosikaudeksi maalle virkistyksekseen. Hänen
tulonsa oli viivähtänyt. Oli matkustanut isänsä luo, joka oli äkkiä
sairastunut ja nyt oli kuollut, ja oli kirjoittanut saapuvansa heti, kun saa
isänsä hautaan.
Hän sitten tuli. Kummallisen näköinen, pieni, laiha, hiljainen ja kaikin

puolin sääliä herättävä olento. Mikä pettymys! He kun olivat odottaneet
sellaista ja sellaistakin, joka kahisee kulkiessaan ja tartuttaa tuoksun
kaikkeen, mitä pitelee. Hänen vuokseen oli talossa toimitettu
perinpohjainen siivous, lapsille tehty vasiten uudet vaatteet ja
äkäisimmiltäkin leikattu kynnet, forstmestarinna pannut kureliivin ja
forstmestari tasannut partansa.
Kun olisivat vähänkään ajatelleet: Rutanen! Kaisa Rutanen!
Forstmestari painoi sormen otsaansa. Kaisa? Kaisa Rutanen? Vanha
tuttu! Sieltä hänen ensimmäisen vaimonsa kotiseudulta. »Pikku Kaisa»,
joka oli kaikkien suosikki kenraalin perheessä, ja varsinkin
Esteri-vainajan, ja jota hän, forstmestari oli vihannut ja
inhonnut--mustasukkaisuudesta! Forstmestari hymähti ja alkoi kiireesti
kävellä edestakaisin.
»Tunnetko hänet?» kysyi forstmestarinna uteliaana.
Forstmestari selitti missä ja milloin oli tavannut ja innostui ylistämään
miten näppärä ja nerokas lapsi tämä Kaisa oli ollut. Viiden tai kuuden
vuoden vanhana, mitä lie silloin ollut, luki, kirjoitti ja oli ihmeteltävän
terävä luvunlaskija. Hänen isänsä, laiha räätäli, asui turvemökissä, joka
oli täynnä kaikenlaisia telineitä, rattaita ja kirjoja.
Hullu?
Epäilemättä.
Kun forstmestari välittämättä forstmestarinnan estelemisistä suostui
neiti Rutasen esitykseen, että Esteri tulisi hänen huonekumppanikseen,
tahtoi forstmestarinna pestä kätensä:
»Muista nyt, että, jos mitä, Esterille tapahtuu, syy ei ole minun.
Tultiin sivu joulun eikä mitään muuta erityistä ollut tapahtunut, kuin
että forstmestarinna oli suurimmaksi ilokseen huomannut lastensa
edistyneen ihmeteltävästi, olevan hyvin ahkeria ja pitävän kilvan
opettajattarestaan.
»Mitenkähän Esteri on?» tiedusteli forstmestari.
Forstmestarinna ei muuta tiennyt, kuin että oli tavannut neiti Rutasen
silloin tällöin silmät turvonneina itkusta. Mutta ujo kun on, ei rohkene
valittaa. Sääli ja synti oli forstmestaristakin opettajatarta. On tullut
tänne maaseudulle muka levähtämään ja virkistäytymään, niin
viimeinenkin henki otetaan. Sanotaan, ettei tarvitse vaivautua tuon
pukarin tähden. Lähetetään se kouluun, siellä, julistakoon, jos uskaltaa
ja ilkeää. Ja ensimmäisen tilaisuuden sattuessa forstmestari otti asian

puheiksi.
»Esteri edistyy hyvin», vastasi neiti Rutanen.
»Mitä muuten neiti Rutanen hänestä pitää?»
Neiti Rutanen punastui, joutui aivan hämilleen ja teki jotakin
poistumisensa syyksi päästäkseen pitemmälti puhumasta. Mieluisimpia
haaveitaan oli ollut joskus maailmassa tavata Esteri, hänelle niin
rakkaan ja jo hävinneen kenraaliperheen ainoa jälkeläinen. Ja sitten tuli
tämä kotiopettajattaren paikka. Mikä riemu! Mutta mikä sydäntä
särkevä pettymys! Sitä hengettömyyttä, jota oli Esterin nuhteeton
ahkeruuskin, jota oli hänen orjamainen nöyryytensä, jota oli oman
tahdon näkymättömyys aina ja joka paikassa! Ei koskaan suuttunut, ei
mihinkään ihastunut, ei mistään innostunut, ei itkenyt, ei nauranut.
Illoin kun kumpikin jo oli sängyssä, oli opettajatar kertonut Esterille
hänen äitivainajastaan, itsellään sydän sulana. Mutta Esteri makasi kuin
kivi! Uh! Ja sitten aamulla näki nuo silmät, jotka näyttivät olevan
paljasta sielua ja joihin ensi näkemällä oli ihastunut. Mutta ne olivatkin
vain sisällyksetön perintö isältä ja äidiltä, korutavaraa, tyhjyyden
petollinen peite. Hänen kävi Esteriä sääliksi, mutta joskus melkein
inhotti.
Sitten kerran, ollessaan lukemassa Esterin kanssa, hän lopetti opetuksen
kesken tunnin. Hänelle tuli, niinkuin usein tapahtui, vastustamaton halu
itkeä, että ainoastaan mitä suurimmilla ponnistuksilla jaksoi pidättää,
kunnes pääsi muitten näkyvistä. Esteristä hän oli toivonut tapaavansa
ystävän ja sisaren, jolle voi itkeä rehellisesti tarvitsematta niellä
kyyneleensä. Mutta tämä?... Vielä nytkin kerrottiin kotiseudulla
kenraalin neidin hyvyydestä, rakkaudesta, hänen sydämellisestä
herttaisuudestaan, mutta tämän enkelin tytär?... Niinkuin kiuas
kylmillään!
»Mene hiihtämään!»
Yksin jäätyään opettajatar sammutti lampun, veti ikkunaverhon ylös,
istui pöydän päähän lynkäpäisilleen toista kättä vasten ja antoi
kyynelten vuotaa omin valtoinsa, katsellessaan kuun valaisemaa
maisemaa. Mutta ovi aukeni ja Esteri astui sisään. Opettajatar nousi,
kääntyi selin Esteriin.
»Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?»
Ei vastausta.
Opettajatar kääntyi päin. Esteri seisoi ylpeän näköisenä, pää pystyssä,

heittäytyi nojatuoliin selkäkenoon, niin että, tuoli rysähti, ja siitä
suuntasi häneen katseen alta kulmainsa.
»Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?»
Ei vastausta.
Opettajatar istahti toiselle puolelle huonetta varjoisimpaan kohtaan ja
katseli sieltä Esteriä, joka istui kuutamossa tuima katse herkeämättä
kiinnitettynä häneen.
Viimein kuului outo syvä ääni:
»Mitä minä olen tehnyt?»
»Sinäkö Esteri? Minkä vuoksi sellaista luulet?»
»Te äsken itkittekin.»
Opettajatar luuli voineensa salata ja yritteli kieltelemään.
»Te itkitte!» sanoi Esteri tuimasti.
Opettajatar vaikeni.