Pieni elämäntarina | Page 4

paikkaa, py?r?hti vikkel?sti ymp?ri katsomaan keinutuoliin ja taas muualle ja sitten pys?ytt?en tuskaisen katseen forstmestariin.
?Sin? uneksit lapseni!?
?Herranen aika, enh?n min? uneksi?, v?itti Esteri ja puhellen vilkkaasti selitti: ?T?m? on teid?n ty?huoneenne, min? olen t?ss?, minulla on uusi valkoinen pukuni, te olette siin?, teill? on aamuviitta p??ll?nne. N?etteh?n nyt, etten uneksi??
?Sitten olet sairas. Oletko nukkunut koko y?n???
Esteri tapaili niinkuin tapaillaan sekavasta muistista. Kuka se olikaan, joka h?net her?tti? Opettajatar? Ei! Opettajatarhan on ollut poissa jo kuukausia.
?Joku minut her?tti. Sanoi, ett? ?iti on tullut. Ja min? pukeusin t?h?n uuteen pukuuni ja tulin t?nne. Ja meill? on ollut niin hauska. ?iti sanoi, ett? mene k?skem??n is?. Ja min? sytytin lampun ja kynttil?t...?
?No miss? on lamppu ja kynttil?t??
Niit? ei ollut olemassa laisinkaan kes?ll?.
?Joko huomaat, ett? olet uneksinut??
Esterin p?? painui rinnalle. H?n otti virkkauksensa, jota oli n?ytt?nyt ?idilleen, ja sanaa sanomatta l?hti.
Forstmestarille norahti kyynel silmiin.
?Esteri!?
H?n otti Esteri? k?dest? ja vei sohvan luo.
?T?ss?k? ?iti istui??
?Seh?n oli vain unta.?
?No, sin? istut tuohon ?idin viereen--ja is? istuu sinun viereesi--tai is? istuu t?h?n ?idin viereen ja sin? is?n syliin. Kas n?in.--Mutta jopa sin? olet suuri! Kuinka vanha sin? olet??
?Kuudentoista.?
?Kuudentoista!? ihmetteli forstmestari. ?Joko sin? olet kuudentoista? Et suinkaan!?
?Viime sunnuntaina oli syntym?p?iv?ni.?
?Kuudentoista!? ihmetteli forstmestari, kiintyi katsomaan korkkimaton kuviota lattiassa ja puhui kuin itsekseen: ?Kuudentoista oli, kun n?in ensi kerran. Kaksi vuotta my?hemmin oli vainaja. Siit?k? on kuusitoista vuotta??
?Eilen.?
?Eilenk?? Niin, todellakin eilen.?
Forstmestari j?i sanattomaksi. Pitk?n hiljaisuuden ajan Esteri istui liikahtamatta, p?? is?n olkaan nojaten, niinkuin is? itse oli asettanut h?net. Ja h?n katseli ensimm?isten auringons?teitten valaisemaa ?idin kuvaa joka hymyili heille.
Is? suuteli. H?n suuteli hiljaa kuin nukkuvaa lasta.
Kun he erosivat, Esteri katsoi h?nen j?lkeens? puristaen p??t??n.
Eih?n t?m? ole forstmestari, jonka ryhti on ylpe?, katse ter?v?, ??ni jyr?htelev? ja sanat kuin vasaran iskut naulankantaan, se forstmestari, jota h?n kunnioitti viel? enemm?n kuin pit?j?l?iset ja pelk?si viel? enemm?n kuin palvelijat. Tahi jos on se, niin on yht?kki? vanhentunut, sitten eilisen muuttunut ukoksi. Untako? Varmasti unta!
Esteri s?ik?hti omaa kuiskaustaan:
?Is???
Ukko k??ntyi takaisin, ojensi molemmat k?tens? silm?t hulveisillaan kyyneliss?.
?Esteri!?
H?n sulki Esterin syliins?, suuteli suulle, poskille, otsalle, kyynelten norahdellessa Esterin kasvoille.
S?nkykamarin ovi rapsahti kiinni. Ukko oli kadonnut. Esteri seisoi ovenpielt? vasten kuin py?rtyv?.
T?m?n j?lkeen Esteri tapasi is?? vasta h?nen matkalta palattuaan, forstmestarinnan ja t?ti Smarinin seurassa. Salissa istuivat, is? lynk?p?isill??n p?yt?? vasten k?si silmill? suojana. Sen takaa sanoi:
?Esteri! Saat laittautua l?htem??n t?ti Smarinin kanssa kaupunkiin ja siell? k?yd? koulusi.? H?n sanoi sen hiljaisella, vaan kylm?ll? ??nell?, niin kylm?ll?. Ja kun h?n nousi seisomaan ja enemp?? sanomatta meni kammariinsa, oli h?n se tavallinen forstmestari.
Henke? pid?tt?en ja joka j?sen suonenvetoisesti j?nnitettyn?, ett? hiki otsalle pusertui, Esteri sai itkunsa pid?tetyksi. Kuivin silmin sitten y?ns? valvoi. H?nest? oli samantekev??, miss? on ja minne vied??n, yhdentekev?, mink? vuoksi n?in eik? niin.
Niin oli ennen p??tetty, neiti Rutasen ehdotuksen mukaan, ett? Esteri p??see Helsinkiin kouluun. Neiti Smarin kiitti Jumalaa, ett? h?n oli sattunut tulemaan.
Neiti Smarin oli huomannut Esterin olevan niin l?heisiss? suhteissa pirttiv?keen, ett? h?nt? ei h?mm?stytt?isi ollenkaan, jos jonakuna kauniina p?iv?n? Esteri tavattaisiin rengin syliss?. Mutta kun forstmestarinna kertoi sen jo n?hneens?kin, niin neiti Smarin ei voinut olla kauhistuksissaan iskem?tt? k?si?ns? ristiin. Herra Jumala! H?nen t?ytyi suoraan sanoa sisarelleen, forstmestarinnalle, ettei h?n tosin koskaan ollut h?nt? pit?nyt min??n erityisen? neroniekkana, mutta ei h?n ikin? olisi uskonut h?nt? niin huonoksi kasvattajaksi.
Kokeneena ihmisen? neiti Smarin piti velvollisuutenaan, sukulaisena oikeutenaan puhua asiasta forstmestarille. Kysymyksess? oli Esterin tulevaisuus.
Parahiksi niille sanoille forstmestari saapuikin matkaltaan kotia. Ja kun h?n oli saanut suudelluksi vaimonsa ja muun perheens? sen mukaan kuin kukin suu tuotiin suudeltavaksi, tervehdityksi k?ly??n ja sadatellessaan sateista ilmaa ryyp?tyksi kupillisen kahvia, joka h?nen halunsa ja tavan mukaan eh?tettiin kiireell? h?nen eteens?, vei neiti Smarin h?net h?nen ty?huoneeseensa.
?Rakas lanko. Asia on niin vakava, ett? minun pit?? saada langon lupaus, ett? lanko pysyy tyynen?, muuten on kaikki auttamattomasti hukassa.?
Forstmestarissa ei ollut miest? pit?m??n lupaustaan. Hetken per?st? molemmat ovenpuoliskot paukahtivat auki ja forstmestari rynt?si saliin, k?sipuolessa riippuen tukeva k?lyns?. Salissa forstmestarinna s?ik?hti py?rryksiin, lapset parahtivat huutamaan. Forstmestari pys?htyi, ja samassa neiti Smarin oli h?nen edess??n kuin sein?.
?Eik? lanko tied?, mik? min? olen!?
H?n neiti Smarin oli tosin vain vanhapiika, mutta vanhapiika, joka ei rakasta kissoja, vaan ihmislapsia, joka on harrastanut kasvatusasiaa, uhrannut koko el?m?ns? sille, pit?nyt hoidossaan kaupungissa koululaisia puolikymment? vuotta, saavuttanut jo t?ll? lyhyell? ajalla maineen ja kaikkien luottamuksen ja tunnustuksen. Ja sitten neiti Smarin selitti, miten lapsi on kasvatettava, puhui varmasti ja vakuuttavasti, syytt?en niin forstmestaria kuin forstmestarinnaa. Forstmestarinna itki, forstmestari istui k?det kasvoilla, ??net?nn?, vaan lopuksi k?dest? puristaen ja vesiss? silmin pyysi neiti Smarinia ottamaan Esterin ojennettavakseen.
Seuraavana p?iv?n? neiti Smarin ja Esteri l?htiv?t kaupunkiin.
Piiat seisoivat pihalla itkien. Hupi haukkui ja ulvoi telkeitten takana. Viljo, Esterin pieni suosikki veli, joka oli uhannut teett?? sep?ll? suuren puukon ja leikata t?ti Smarinilta kaulan poikki, karkasi ulos ja r??kkyen kurkun t?ydelt? juoksi j?lkeen kujalle asti, ennenkuin kiinni saatiin. Renki Kalle, joka oli pellolla kynt?m?ss?, hevosta lev?ytt?ess??n vihelsi kuin huilua soittaen, surullista s?velt? laululle:
Voi ?iti parka ja raukka, Kun minut synnytit--
Sill? s?velell? oli Kalle saanut