Perthin kaupungin kaunotar | Page 8

Mutta annas kun
katson haavaasi."
"Katria!" sanoi taas aseseppä; "katsokaa vaan Katria!"
"Kyllähän Dorothea häntä katsoo", vastasi Simo; "ei hämmästys ja
säikähdys tapa ihmistä -- mutta väkipuukot ja tikarit niin tekevät. Eikä
ole hän, vaikka lihani ja vereni sikiö, minulle rakkaampi kuin sinä,
Henrik kulta, joka olet minun poikani rakkauden kautta. Skene-occle
[tikari] on ilkeä ase Vuorelaisen kädessä."
"En ole siitä millänikään sen enempää kuin jos metsäkissan kynsi olisi
raappaissut", sanoi aseseppä; "ja nyt kun puna jälleen palautuu Katrin
poskiin, saatte nähdä että minä silmänräpäyksen kuluttua jälleen olen
ihan tuttu ja tuore mies." Hän kääntyi pieneen, nurkassa riippuvaan
peiliin päin ja otti kukkarostaan hiukan liinavaatteen kaappeita, pienen
haavansa päälle pantaviksi, Kun hän niskaltaan ja hartioiltaan työnsi
pois nahkatakkinsa, olisi ollut syytä ihmetellä näiden ruumiin-osien
vahvuutta, jäntevyyttä ja vielä enemmän ihon valkeutta kaikissa
paikoin, missä ei se, niinkuin käsissä ja kasvoissa, olisi kolkkojen

ilmojen ja vaivaloisen sepän-ammatin vaikutuksesta ruskeentunut.
Nopeasti sai hän veren tuketuksi liinakaappeillaan, ja muutama tilkka
vettä pian poisti kaikki muut jäljet kahakasta. Sitten hän kääntyi jälleen
pöytään päin, jonka ääressä Katri istui, yhä vielä kelmeänä ja
vapisevana, vaikka kuitenkin jo pyörtymyksestään tointuneena.
"Voitko antaa minulle anteeksi, että olen mieltäsi pahoittanut kohta
ensihetkenä, kun juuri olin tullut takaisin? Tuo poika oli hullu, kun
minua vihaan härsytti, ja minä olin vielä hullumpi, kun tuommoiseen
suutuin. Sinun isäsi ei minua moiti, Katri; etkö siis voi antaa anteeksi?"
"Miten minulla", vastasi Katri, "olisi valtaa anteeksi antaa, mistä
minulla ei ole oikeutta vihastua. Jos minun isäni katsoo soveliaaksi
sallia huoneessansa yöllisiä kahakoita, minun täytyy kai niissä olla
läsnä -- en sitä voi auttaa. Kukaties tein väärin siinä, kun pyörryin ja
sen kautta mahdollisesti keskeytin kauniin tappelun. Minun
puolustuksenani olkoon, ettei luontoni siedä veren näkyä."
"Vai nekö", virkkoi isä, "ovat sinun terveisesi minun ystävälleni, joka
pitkältä matkalta on tullut kotiin? Ystävälleni -- niinkö sanoin? -- ei --
omalle pojalleni. Hän on juuri pelastunut tuon mokoman konnan
murhakynsistä, jonka huomenna aion potkaista ulos talostani -- ja sinä
kohtelet Heikkiä, ikään kuin hän olisi tehnyt väärin, koska hän viskasi
poikemmaksi käärmeen, joka häntä oli pistämäisillään!"
"Ei ole minun asiani, isä kulta", vastasi Perth'in Kaunotar, "päättää
kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä tässä tääniltaisessa kahakassa; enkä
myös tarpeeksi selvään nähnyt mitä tapahtui, voidakseni sanoa, kumpi
päälle karkasi, kumpi vaan itseänsä puolusti. Mutta varmaankaan ei
meidän ystävämme Heikki voine kieltää, että hänen elämänsä tie käy
alin-omaisten riitojen, tappelujen ja verenvuodatusten kautta. Ei hän
voi kuulla yhdestäkään miekkamiehestä, kadehtimatta sen mainetta,
eikä voi olla koettamatta sen urhoutta. Hän ei voi nähdä mitään
tappelua, itsekin hyökkäämättä keskelle käsikähmää. Jos hän kohtaa
ystävää, niin hän sen kanssa tappelee rakkaudesta tai kunniasta; jos
kohtaa vihollista, niin tappelee vihan ja koston tähden. Ja niiden
miesten kimppuun, jotka eivät ole hänen ystäviään eikä vihollisiaan,
hän käypi, siitä syystä että he ovat tällä tai tuolla puolella jokea.

Jokainen hänen päivänsä on tappelupäivä, ja epäilemättä hän vielä
unissaankin jatkaa tappelujaan."
"Tyttäreni", moitti Simo, "sinun kielesi liikkuu liian liukkaasti.
Tappelut ja taistelut ovat miesten asia, ei naisten, eikä sovi tytön niitä
pitää mielessään tai kielellään."
"Vaan jos näin raa'asti tapellaan ja taistellaan meidän
läsnä-ollessamme", sanoi Katri, "on vähän liika vaatimus, että meillä
olisi muuta mielessä ja kielellä. Myönnänhän sen, isä-kulta, että tällä
urhokkaalla Perth'in porvarilla on paras sydän kaikista, jotka meidän
kaupungin muurien sisässä sykkivät -- että hän mieluummin poikkeisi
sata askelta syrjälle tieltänsä, ennen kuin tallaisi matoa -- että hänen
olisi yhtä mahdoton ilkivaltaisuudesta tappaa hämähäkki, kuin jos olisi
sukua Bruce kuninkaalle[6] -- Jumala hänelle suokoon ikuisen
autuuden! -- että hän viimeisessä tappelussaan ennen lähtöänsä taisteli
neljää lihamiestä vastaan, estääkseen heitä surmaamasta koira-parkaa,
joka härkätappelussa oli itseään pelkurimaisesti käyttänyt, ja että hän
töin tuskin vaan pelastui samasta kohtalosta, josta hän tahtoi koiraa
varjella. Myönnän minä myös, että köyhä ei koskaan kulje tämän
varakkaan asesepän talon ohitse, saamatta ruokaa ja rahaa hätänsä
avuksi. Mutta mitäs hyötyä siitä, että hän näin auttaa orpoja ja leskiä,
jos hän taas itse saattaa yhtä monta lasta ja vaimoa nälkään nääntyviksi
orvoiksi ja itkeviksi leskiksi?"
"No, mutta, Katri, kuules toki sananen, ennenkuin ystävääni vastaan
jatkat noita loppumattomia moitteitas, jotka tosin kuuluvat hiukan
järjellisiltä, vaan todentodella ovat ristinriitaiset kaikelle, mitä me
ympärillämme kuulemme ja näemme. Mitä", jatkoi hanskuri, "meidän
kuningas hoveinensa, meidän ritarit rouvineen, ja niinpä myös meidän
abotit munkkeineen, pappeineen niin hartaalla halulla rientävät
katselemaan? Eiköhän vain ritarillisuutta, eikö urhokasten ritarein
uljaita taisteluja turnauksissa ja keihäspeleissä, eikö kunniaa ja
mainetta ansaitsevia töitä, jotka tehdään aseilla ja verenvuodatuksilla?
Mitähän muuta nuot ylpeät ritarit tekevät, kuin mitä meidän kunnon
Heikki Seppä tekee omassa piirissään? Kuka on ikinä kuullut, että hän
olisi väärinkäyttänyt taitoansa ja voimaansa ilkitöihin tai tahallaan

tehtyyn sortoon -- ja kuka ei tiedä, kuinka usein hän on käyttänyt sitä
meidän kaupungin oikeuksien puolustukseksi? Ja eikö sinun pitäisi
katsoa itseäsi kunnioitetuksi yli kaikkein muiden neitoin, kun näin
uskollinen sydän ja näin väkevä käsi on ilmoittanut tahtovansa kosia
sinua? Mistäs kaikkein ylpeimmät aatelis-neidot enimmin ylpeilevät,
jos ei ritarinsa