Papin rouva | Page 3

t?yt?nn?n mukanaan. H?n ei osannut ajatella, mit? se olisi ja viel? v?hemmin kuka. Jotain erikoisempaa sen vain tulisi olla. Mutta ei sielt? tullut milloinkaan mit??n eik? ket??n.
Ja yht'?kki? t?ytti se ep?ilys h?nen mielens? nytkin. Eih?n kirje ollut ihan varma. ?Jos tulen, niin tulen ensi perjantaina. Ellen silloin tule, niin olen p??tt?nyt viett?? kes?ni toisaalla.? Tietysti h?n ei tule! Ja paljas mahdollisuus tuosta sai h?net tavalliselle mielelleen. H?n vaipui siihen samaan surumieliseen mietiskelyyns?, joka h?net aina valtasi t?ll? paikalla. T?m? kes? tulee siis kai kulumaan niinkuin olivat kuluneet kaikki entisetkin, ilman mit??n vaihdosta. El?m? jatkuu vanhaa latuaan, tulee syksy ja se kauhean ik?v? talvi.
Aurinko kallistui hiljalleen l?nteen, sen valo tuli kylmemm?ksi ja alakuloisemmaksi. Tuuli heikkeni heikkenemist??n, ja pienet lyhyet laineet lipattivat hajamielisesti nuottakodan edustalla.
Monta kertaa oli h?n t?ll? samalla sijalla tehnyt tilin el?m?st??n, muistellut ja tarkastellut sen alusta loppuun. Vaikkei h?n sit? ollut koskaan kenellek??n puhunut, oli se pukeutunut ik??nkuin sanoiksi h?nen mieless??n, H?n olisi osannut kertoa sen ulkoa samoilla sanoilla, jos olisi ollut joku, joka olisi tahtonut sit? ymm?rt?en kuunnella. Mutta vaikkei sellaista kuulijaa ollutkaan, kertoi h?n sen mielell??n ja omaksi helpotuksekseen--itselleen. Ymp?rist? sit? ainakin tuntui kuuntelevan ja siihen osaakin ottavan.
* * * * *
Kuinka kirkkaasti muisti h?n tuon sunnuntai-illan is?ns? kotona ennen, kun h?n istui venheen kokassa rannassa ja haaveillen tarkasteli tyynen veden pintaa, mihin kuvastui koko ??rett?m?n korkea taivaan kupukansi! Silloin seisoivat yht'?kki? rannalla is? ja tuo nuori ylioppilas, valkoinen lakki reippaasti takaraivolla ja matkalaukku kupeella riippumassa. Ne nauroivat h?mm?styneelle tyt?lle, joka h?peiss??n kiiruhti edelt?p?in pihaan muistamatta tervehti?k??n vastatulleita. Heill? oli kolmaskin mukanaan, apulaispapiksi tuleva. Ja kun he saivat h?net rantaportilla kiinni ja is? heid?t esitteli, niin oli apulaisen k?si pehme? ja vastenmielisen l?mmin. Se toinen hymyili yst?v?llisesti ja katsoi niin omituisesti suurilla, sinisill? silmill??n.
Ja pian he sitten perehtyiv?t toisiinsa, jo samana iltana puheli se niin tutunomaisesti ja oli niin viisaan ja etev?n n?k?inen. Miten kauniita, uusia asioita se tiesi ja kuinka ne silti tuntuivat tutuilta, niinkuin olisi niit? kaikkia jo ennen itse ajatellut. Molemmat he tekiv?t kiusaa apulaisesta, joka sekaantui puheisiin, mutta ei mit??n k?sitt?nyt. H?n oli heist? naurettava ja v?h?n tyhm?. He soutelivat j?rvell?, k?viv?t kirkon tornissa ja ihailivat avaraa n?k?alaa. Ylioppilas oli juossut edelt?p?in ja avannut luukun. H?n seisoi siin? niin solakkana ja miehekk??n?, pit?en luukun ovesta kiinni. T?ytyi kumartua h?nen kainalonsa alitse ja seisoa kuin h?nen syleilyksess??n. Apulainen seisoi alhaalla kirkonm?ell?, ja ylioppilas huusi, iskien Ellille silm??: ?Kuinka sin? olet litte?n n?k?inen siell?!? Valkolakin sametti hulmusi kovassa, mutta l?mpim?ss? etel?tuulessa, h?n oli h?n oli niin kaunis ja reipas. H?n puhui, innostui ja osoitteli k?dell??n kauas etel?isiin maisemiin, ?jonne aatos aina pyrkii.? H?n n?ytti tahtovan siin? paikassa sinne lent??, ja Elli kuvitteli, ett? he lent?v?t yhdess?.
Mutta h?n lensikin sinne yksin, ja Elli j?i kuin siivet?n lintu seisomaan verannalle, itkeytyv?t kasvot lasia vasten. Kuinka karvas oli nielaista tuo kyynel! Kuinka se aina t?t? muistellessa pyrki kohoamaan takaisin...! H?n istui rattailleen, ja hevonen kiskaisi juoksuun. H?n kohotti lakkiaan ja katosi maantien p?lyyn.
Kuinka h?n silloin olisi ??rett?m?sti kaivannut lohduttajaa, jonka rinnalla olisi voinut itke? surunsa. Mutta sellaista ei h?nell? ole koskaan ollut. Mets?n puut ja j?rven rannan loiskivat laineet ne olivat h?nen uskottunsa silloin niinkuin nytkin. Ja lehtoon, koivikkolehtoon j?rven rannalle, jossa pohjatuuli puhalteli, h?n silloinkin sijoitti ylt?kyll?isimm?n onnettomuutensa.
Kun h?n sielt? palasi, silm?ns? kuiviksi itketty??n, alkoi apulaispapin kosinta. Se oli k?ynyt pian, mutta h?n ei viel? t?n?k??n p?iv?n? voinut k?sitt??, kuinka se sittenkin oli niin k?ynyt. H?n muisti vain er??n keskustelun, joka h?nell? oli ollut ?idin kanssa ja jossa t?m? luultavasti oli sanonut omankin el?m?ns? salaisuuden: ?Onhan se hyv? ja kunnollinen mies. Jonkun kanssahan sinun t?ytyy sinunkin kerran menn? naimisiin ja saada turvaa maailmassa.?--?Jos menen, niin menen jonkun kanssa, jota oikein rakastan.?--?Sin?, tytt? parka, et tied?, ett? maailmassa tytt? hyvin harvoin saa sen, jota h?n oikein rakastaa. Usein saa h?n tyyty? siihen, jota voi siet??.?--?Mutta kuinka voi el?? naimisissa, jos ei rakasta??--?iti hymyili surullisesti:--?Saa luvan voida ja n?kyy sit? voivan.?
Ja n?kyyh?n sit? voineen.
Ajatellessaan el?m??ns? n?in? viiten? vuotena--vai lieneek? niit? ollut kuusikin, ei niist? tullut niin lukua pidetyksi--ei h?n voinut ymm?rt??, kuinka ne olivat kuluneet. Viikot ja kuukaudet olivat menneet melkein mit??n j?lke? j?tt?m?tt?, niinkuin tippuu pisara pisaran per?st? tuhuttavana sadep?iv?n? ja putoaa hiekkaan niin hitaasti ja hermostuttavan yksitoikkoisesti. H?n oli tottumistaan tottunut ja herjennyt jo muutostakin odottamasta.
Siihen se p??ttyi h?nen mietiskelyns?, t?h?n sis?ll?tt?m??n nykyisyyteen. Monta kertaa oli h?n uudistuksia kuvitellut, mutta ne kuvittelut eiv?t viel? koskaan olleet toteutuneet. Eik? h?n niit? nytk??n tahtonut uskoa. H?n oli melkein varma siit? ja tahtoi vakuuttamalla vakuuttaa itselleen, ett? kaikki j?? entiselleen ja ett? venhe tulee tyhj?n? takaisin. Tietysti. Ja parasta kai se olisikin.
* * * * *
H?n aikoi nousta. Mutta silloin kahahti ruohikko niin tutusti, ja samassa puhaltautui leve? laine pitkin rantaa ja kostutti kivet l?hell? h?nen jalkojaan. Laiva oli mennyt ohitse h?nen huomaamattaan, sill? p?iv? paistoi vasten silmi? juuri lahtea pitkin ja esti n?kem?st? ulapalle.
Hetken kuluttua kuului soutua ja puhetta