Papin rouva | Page 5

matka?
--Ettekö ole sieltä kautta koskaan kulkenut?
--En ole.
--Se matka teidän kerran pitäisi tehdä ... en ole missään maailmassa
tavannut niin omituista luontoa...
Hän alkoi kertoa tästä matkastaan, ja Elli huomasi, että hän koetti
venyttää sitä pysyäkseen jossain puheenaineessa. Hän tunsi, että hänen
itsensäkin olisi pitänyt keksiä jotain, mutta hän ei voinut mitään. Hän
oli mielestään ihan typertynyt, vailla ainoatakaan ajatusta. Tuli
pitkänlainen äänettömyys, joka ainoastaan hetkeksi keskeytyi siten, että
vieras uudelleen huomautti kauniista näköalasta järvelle päin ja Elli
sanoi siihen jotain myöntävää. Vieras jo turvautui albumiin ja alkoi sitä
selailla, kun pastori tuli heitä pelastamaan.
--Kuules nyt, Elli, sinä kai olet keittänyt meille ruokaa?
--Se on heti paikalla valmis.
Elli käytti tilaisuutta poistuakseen. Hänen täytyi päästä hengähtämään.
Hänen piti päästä hetkeksi pois hänen näkyviltään ja kuuluviltaan. Hän
kiiruhti aittaan ja kellariin noutamaan illallistarpeita. Hän kuuli
lukkojen vingahtelevan, saranat narisivat, hän kuori kerman
maitopytystä ja otti voita astiaan. Sulki taas oven ja kulki pihan poikki

takaisin keittiöön. Näki herrain siirtyneen salista pastorin kamariin,
mutta ei uskaltanut katsoa ylös; kuuli helmojensa humisevan omituisen
vieraasti ja pelkäsi niihin sotkeutuvansa. Sitten tapasi hän itsensä
puutarhasta nostamasta laseja taimilavan päältä ja keräämästä rediisejä.
Ne hän virutti vedessä, leikkasi kaalit pois ja asetteli hedelmät
tarjottimelle. Ja koko ajan tuota kaikkea tehdessään istui hän samalla
salissa, näki itsensä siinä harvasanaisena ja saamattomana. Ja
minkälaisen vaikutuksen hän oli tehnyt vieraaseen? Tietysti hän oli
tuntunut kauhean typerältä ja vähäpätöiseltä. Eihän hän ollut uskaltanut
häntä katsoa kasvoihinkaan. Eikä hän oikeastaan muistanut hänestä
muuta, kuin että vaatteet olivat oudonlaista uutta kuosia: suljettu
sininen lyhyt takki ja leveät harmaat mustaraitaiset housut. Kädet hän
myöskin oli nähnyt, kun ne ojentuivat ottamaan pöydältä albumia: ne
olivat pienet ja hienot ja mansetit valkoiset ja puhtaat. Mutta joka sana
kaikui hänen korvissaan ja soi jok'ainoa äänen väre, tuon tutun,
sointuvan äänen. Ponnistaen kaikki voimansa sai hän kuitenkin itsensä
sen verran rauhoitetuksi, että voi mennä miehensä kamariin ja sanoa
virallisella emännän äänellä:
--Herrat ovat hyvät ja tulevat illalliselle.
Kutsuttu kiitti häntä ystävällisesti ja melkein tutunomaisesti, ja kun oli
istuttu pöytään, oli Elli yht'äkkiä mielestään vapaampi ja varmempi.
Hänellä oli nyt sitä paitsi tekemistä pitäessään huolta emännän
velvollisuuksista. Herrat jatkoivat alussa keskusteluaan vanhoista
koulumuistoistaan ja kertoivat niiltä ajoilta kaikenlaisia juttuja. Elli otti
niihin osaa ainoastaan siten, että joskus naurahti muiden mukana.
Hänellä oli nyt tilaisuutta ja rohkeutta tarkastaa vierastaan istuessaan
häntä vastapäätä. Kaunis ja miellyttävä hän oli niinkuin ennenkin,
piirteet yhtä hienot ja nuo silmät melkein vielä suuremmat kuin ennen.
Tukka oli sama, musta ja hiukan kähertynyt. Mutta hän näytti
tyynemmältä, heikontuneelta ja kenties hiukan kuluneelta ja
surumieliseltäkin noin vilahdukselta, kun ei puhunut. Hän ei nauranut
ääneensä, vaan ainoastaan otsallaan ja silmillään. Kaikki hänen
liikkeensä olivat varmat ja tarkat ja hän söi sujuvasti ja säännöllisesti.
Elli ei voinut olla vertailematta heitä toisiinsa noita kahta. Ne olivat
täydellisiä vastakohtia toisilleen. Hänen miehensä pyöreäkasvoinen,

punaposkinen, vaaleatukkainen ja lihava, näytti hänestä tavallista
kömpelömmältä ja sivistymättömältä. Hänen paksut kesakoiset kätensä,
hänen tapansa syödä, puhua ja nauraa pisti nyt silmään vielä enemmän
kuin ennen. Hän muisti niin selvään syyn siihen, miksi he silloin ennen
vanhaan olivat tehneet hänestä pilaa ja niin pian yhdessä liittoutuneet
häntä vastaan. Muutamista katseista ja äänen vivahduksista luuli hän
nytkin huomaavansa vieraassa salattua ivaa, ja hänestä tuntui, kuin ei
innostus vanhoihin muistoihin olisi ollut ollenkaan niin todellista, kuin
miltä se näytti. Aivan varmaan luuli hän huomaavansa, että vierasta
vaivasi, kun pastori söi veitsellä ja pisti sen suoraan suusta voiastiaan.
Ja luuliko hän ehkä vain niin, mutta siltä hänestä näytti, että vieras
illallisen kuluessa yhä enemmän kääntyi puhumaan hänelle kuin hänen
miehelleen. Yhä pitempään hän sitä paitsi alkoi häntä tarkastella, katsoi
häneen pitkät katseet, ensin hajamielisesti ja sitten tarkemmin
ikäänkuin tutustuakseen ja niinkuin olisi hakenut mielestään esille
joitain vanhoja muistoja.
Teetä juodessa muistui pastorille mieleen, että hänellä oli valokuva
kaikista samanluokkalaisista, otettu sinä kevännä, jolloin he tulivat
ylioppilaiksi. Hän haki sen käsiinsä, ja siinä ne olivat molemmat,
Mikko Aarnio jo silloin hyväntahtoisen näköisenä nuorukaispallerona,
Olavi Kalm sitä vastoin hyvin hintelona, pitkänä ja tyytymättömänä.
He nauroivat toisilleen, ja Kalm kertoi keveästi ja luonnollisesti sekä
samalla hiukan ivaten itseään, että hän, silloin kun valokuva otettiin, oli
ollut onnettomasti rakastunut. Tahallaan hän oli vielä synkistyttänyt
kasvonsa ja koettanut saada ne niin traagillisiksi kuin suinkin. Tuon
jutun hän kertoi Ellin puoleen kääntyneenä ja sai hänetkin nauramaan
mukanaan:
--Niin, niin, huokasi hän sitten, kyllä te sille nyt nauratte, mutta ei se
silloin ollut leikin asia, se oli minun ensimmäinen suuri suruni
maailmassa.
--Ja onko niitä sitten ollut useampiakin? uskalsi Elli kysyä, punastuen
omaa rohkeuttaan.
--Niin, suuria surujako!--naurahti Olavi vastaukseksi.

--Et sinä ainakaan vielä ole tainnut todenteolla kehenkään tarttua?
keskeytti pastori.
--En ole, minä olen onnellisesti välttänyt kaikki avioliiton uhkaavat
salakarit.
--Mutta ole sinä varuillasi, täällä on paljon kauniita tyttöjä meidän
pitäjässä, pappilassa varsinkin.
--Erään minä heistä tunnen, tuli laivalla yhtä matkaa kanssani.
--Olisiko se ehkä ollut Liina? kysyi Elli.
--Liina se oli, selitti pastori, jäi niin