Papin rouva | Page 6

surkeasti katsomaan laivan
kannelta, kun tämä Olavi nousi laivasta.
He nousivat pöydästä, ja illallinen loppui hilpeään mielentilaan.
Kädenlyönti, jolla Olavi kiitti Elliä, oli varma ja miehekäs--niinkuin
hän itsekin.
Kun ilta oli tyyni ja lämmin, mentiin puutarhaan istumaan. Elli heitti
liinan hartioilleen--hänellä oli oma kutomansa sininen liina, joka niin
sopusointuisesti kääriytyi hänen olkapäittensä ympärille--herrat ottivat
hattunsa ja keppinsä ja sytyttivät sikarinsa. Hän oli nyt kokonaan
vapautunut, ja ensimmäistä hermostumista oli seurannut yht'äkkinen,
sanomaton tyytyväisyys. He istuutuivat kiikkulaudalle, keinuivat
hiljalleen, mitään puhumatta, kaikki katsellen järvelle ja herrat
verkalleen puhallellen savuja sikareistaan.
--Tämä näköala muistuttaa vähän teidän entistä kotianne, rouva.
Elli säpsähti iloisesti hämmästyen, sillä hän oli ajatellut juuri samaa.
--Niin, kyllä se taitaa vähän muistuttaa.
--Ettekö ole sitä ennen huomannut ... tämä puutarha ensinkin, sitten tuo
pelto puutarhan ja rannan välissä, joka muistaakseni kasvoi ruista
sekin ... ja koko ranta muutenkin ... tämä on vain hiukan pienempää ja
sievempää. Minä rakastan niin kovasti tällaisia pappiloita, niissä on

niin erityinen muista herrastaloista eroava luonteensa, jonkunlainen
merkillinen rauha, jota on vaikea määritellä, mutta joka tuntuu minulle
kuitenkin aivan heti, kun astun portista sisään ... tai ehkä se tulee vain
siitä, että on lapsuutensa ja nuoruutensa niissä viettänyt.
--Tehän olette papin poika?
--Olen. Ja kun minä vain suinkin voin, poikkean minä matkoillani
pappiloihin niinkuin silloinkin, kun tulin teidän isänne luo aivan
tuntematonna.
--Mutta ette te niissä kauan viihdy, ainakin siitä päättäen, että teillä
silloin oli niin kova kiire meiltä pois.
--Viivyinhän siellä pari kolme päivää.
--Ettepähän kuin vähän toista.
--Emmekös me käyneet yhdessä soutelemassa, ja kun isänne tuli
näyttämään kirkkoa, niin kohosimme ylös kellotapuliin katsomaan
näköalaa? Muistatteko?
Josko Elli muisti!
--Te sanoitte niin äärettömästi rakastavanne suuria näköaloja.
--Niin minä teen vielä nytkin. Jos vain suinkin voin, valitsen itselleni
asunnot niin, että ikkunasta voi nähdä kauas.
--Sitten meidän täytyy viedä sinut meidän karjakartanolle, josta näkyy
kolmen pitäjän kirkot ja vesiä ja metsiä monen peninkulman
laajuudelle, sanoi pastori, joka koko ajan oli istunut äänetönnä
nytkytellen keskellä kiikkulautaa, mikä painui syvälle hänen allaan.
--Sinne tahdon mielelläni.--Nyt muistan vielä, että teillä oli silloin
luettavananne Runebergin »Hanna», jonka johdosta me johduimme
väittelemään rakkaudesta. Te ette sanonut uskovanne, että se voi syttyä
noin yht'äkkiä ensi katseen yhteen sattuessa. Minä taas väitin, että tuo
kohta on yksi Runebergin hienoimpia.

Oli niin omituista kuulla hänen puhuvan näistä muistoista, jotka olivat
Ellin salaisuuksia ja joista hän ei ollut kenenkään kanssa puhunut, vaan
säilyttänyt ne jätteinä elämänsä onnellisimmista hetkistä. Tälle toiselle
ne nähtävästi olivat aivan sattumalta mieleen johtuneita, niinkuin
joiltain kaukaisilta lapsuuden ajoilta, eikä niissä arvatenkaan ollut
hänelle sen suurempaa merkitystä.
Mutta pastorilla oli omat muistonsa hänelläkin.
--Ei puolta vuotta sen jälkeen menimme me kihloihin Ellin kanssa, hän
sanoa töksähdytti.
Olavi ei virkkanut siihen mitään. Ehkei asia ansainnut hänen mielestään
jatkamista, mutta Elli oli hänelle kiitollinen, ettei hän ruvennut sen
enemmän kyselemään. Vaistomaisesti hän veti liinan vähän
kireämmästi hartioilleen.
--Teidän on ehkä kylmä, kenties menemme sisään.
--Ei, ei ollenkaan.
Mutta kun pastori arveli, että vieras ehkä on matkasta väsynyt, niin he
nousivat ja lähtivät huoneeseen.
--Sinulle on valmistettu yliskamari, jossa saat elää ihan valtoinesi,
teitpä sitten työtä tai nukkumista, mitä vain haluttaa. Eläkä sinä huoli,
jos täällä aamusilla liikutaankin, vedä vain unia niin pitkään kuin
haluttaa. On kai siellä, Elli, kaikki, mitä tarvitaan?
--On, minä lähetän vain palvelijan tuomaan juomavettä.
--Kiitoksia vain, kyllä minä tulen hyvin toimeen.
--Hyvää yötä.
--Hyvää yötä.
Pastori oli heidän seisoessaan porstuassa ottanut rouvaansa vyötäisistä,
josta tämä heikosti koetti irtaantua. Olavi oli jo ennenkin huomannut,

että hän--luultavasti ujoudesta--koetti välttää miehensä lähestymistä.
Yliskamari, jonka ikkuna oli pohjoiseen ja jonka sisusta iltarusko vielä
valaisi, teki Olaviin miellyttävän vaikutuksen, ja hän tunsi heti kohta,
että hän tulisi täällä hyvästi viihtymään. Hän riisuutui verkalleen ja
tarkasteli samalla huonettaan. Valkoiseksi piiluttuine seinineen, joiden
rakoihin oli pistetty tuomen ja pihlajan oksia ja kukkia, oli se kuin
kesäinen lehtimaja. Oli jonkunlaista hienoa, salaista hyväilyä noissa
ikkunaverhoissa ja niiden poimuissa, jonka niihin oli jättänyt arka käsi
niitä varovasti ja huolellisesti laitellessaan. Ja hänet valtasi tässä tuo
sama tunne, joka hänessä oli herännyt jo rantaa lähestyessään järveltä
päin. Ei hän oikeastaan niin selvään ymmärtänyt, mitä se oli, eikä hän
sitä sen pidemmälle ajatellut, se leyhähti vain ohimenevänä mielialana
ja vaihtui samalla mielihyväksi siitä, että hän varmaankin tulee täällä
kotiutumaan ja tekemään täällä hyvin työtä. Ei mikään häiritse täällä
hänen lukujaan, hän istuu mukavasti tuossa keinutuolissa, hän kirjoittaa
ja nauttii olemassaolostaan niinkuin ennen aikaan isän kotona. Ja kun
väsyy työhön, niin laskeutuu hän tuonne alas, jossa hänellä on seuraa
sen verran kuin hän sitä levokseen tarvitsee. Näistä alkuperäisistä
maalaisihmisistä saattaa taas olla hauskuutensa pitkästä ajasta.
Hän huomasi kukkasvihon uunin reunalta, otti sen käteensä ja tarkasteli
sitä. Hieno se on, värit taitavasti järjestetyt, ja hän asetti sen pöydälle
eteensä. Ei, mutta se on todellakin hieno.
Hajamielisesti katseli hän maisemaa ja päästeli sitä tehdessään auki
kauluksensa ja kravattinsa.
Tuo Mikko se on entisensä näköinen. Tuuhistunut hän tietysti on
lihavassa maaperässään, mutta muuten pääpiirteiltään sama. Samat
viattomat,